Herttoniemen omakotialueen alkuvaiheita

560
Näätäkuja 10, 12, 14, 16, Herttoniemi, kuva Finna.fi

Herttoniemen omakotialue Karhutien ja Oravatien välissä muodostaa hyvin säilytetyn esimerkin sodanjälkeisen ajan uudisrakentamisesta. Tiukka säännöstelytalous rajasi sen rakentamista. Herttoniemessä toimivat teollisuuslaitokset olivat avainasemassa.

Tuttavuusverkostoilla monesti merkittävä osuus, kun oli kyse tontin, rahoituksen, materiaalin tai työvoiman saannista. Se mikä eniten jousti oli yleensä oma työ. Tästä ”hartiapankista” otettiin se mikä jäi puuttumaan.

Odotti laajanemispäätöstä

Neljä viikkoa aseiden vaikenemisesta valtioneuvosto päätti 1.10.1944 äänin 6–4 liittää Helsinkiin isot lähialueet vuoden 1946 alusta lähtien. Asiasta ei käyty pitkiä keskusteluja, kun herrojen piti kiirehtiä Malmin lentokentälle ottamaan vastaan liittoutuneiden valvontakomissio ja sen tuikeat sotilaat. Tämä päätös avasi tien myös Herttoniemen omakotialueen toteutukselle.

Kaupunki oli hankkinut Helsingin maalaiskunnan puolelta omistukseensa Herttoniemen kartanon entiset tilukset, ja osa oli jo kaavoitettu teollisuustarkoituksiin. Tästä kaavailtiin merkittävää teollisuuskeskittymää, kun kaupungin teollisuustilat alkoivat käydä vähiin. Tätä palvelemaan oli alueelle rakennettu asvalttitie ja rautatie ja tekeillä oli öljysatama. Teollisuustontteja oli luovutettu yrityksille. Tuleville työntekijöille ei kuitenkaan ollut riittävästi asuntoja lähellä, vaan työmatkat muodostuivat pitkiksi. Alueen puolensataa yhdenperheentaloa, aikanaan kartanolta vuokratuilla tonteilla, olivat lähinnä kaupunkilaisten kesähuviloina.

Vaikka kaupunki oli eri tavoin edistänyt teollisuusalueen syntyä maalaiskunnan puolelle, asuinalueen kaavoitus oli jäänyt odottamaan muutosta kuntarajoihin. Kaavoitusasioissa kaupunki toimi maalaiskuntaa itsenäisemmin; eihän maalaiskunnilla ollut yhdyskuntasuunnitteluun nimettyä henkilöstöäkään. Kaupungin alueen laajentamista oli selvitelty jo 1920-luvun alussa, mutta
v. 1928 valtioneuvosto oli nimennyt asian selvitysmieheksi Yrjö Harvian, Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan. Laajassa tutkielmassaan v. 1936 hän ehdotti laajojen ympäröivien maa-alueiden liittämistä pääkaupunkiin.

Tästä antamissaan lausunnoissaan kunnat, varsinkin maalaiskunta vastustivat hanketta, ja Helsinki kannatti. Asia oli tulossa valtioneuvoston päätettäväksi syksyllä 1939, mutta kansainvälinen tilanne antoikin sille muuta mietittävää. Sodan kestäessä v. 1943 Harvia otti asian uudelleen esille ja ministeriö pyysi taas kuntien lausunnot. Ne olivat edelleen torjuvia. Valtioneuvosto siirsi asian päätettäväksi sodan loputtua. Näin tapahtui, viivyttelemättä ja enempiä lausuntoja kyselemättä.

Asemakaava perustana

Helsingin kaupunki oli alkanut suunnitella Herttoniemeen asuintaloryhmää teollisuuslaitosten henkilöstön tarpeisiin. Ensimmäinen kaavaluonnos v. 1940 edusti uutta asemakaavallista ajattelua: Se myötäili kallioista, vaihtelevaa maastoa ja siinä on tunnistettavissa myöhemmät Siilitie, Näätätie, Ilvestien, Oravatien alaosa, Karhutienä jatkuva Hirvitie, Kettutiehen liittyvä Hiihtomäentien pohjoisosa ja Susitie. Peuratie jatkuu Susitielle saakka. Oravatien pohjoisosan paikalla on urheilukenttä. Eränkävijäntoria ei ole ja Ahmatien koulun paikalla on usean perheen taloja. Luonnosta kehiteltiin seuraavana keväänä ja v.
1942.

Herttoniemen asuinalueen rakennussunnitelman hyväksyi kaupunginvaltuusto v. 1943. Sen selostuksen mukaan asunnot on tarkoitettu Herttoniemen teollisuusalueen työväestölle.

– Maastotarkistukset ja vaakitukset antoivat vielä aiheen lyhentää Peuratie pussikaduksi jättämällä sen pohjoisosasta viisi kallioista tonttia pois. Nimen -tie se sai säilyttää, vaikka yleensä pussikaduista tuli -kujia.Vielä lokakuussa 1944 valmistui kaavasta uusi versio, jonka lääninhallitus vahvisti marraskuussa 1945. Se toteutettiin kyseisten omakotitonttien ja Erätorin osalta. Jo ennen kaavan vahvistamista oli aloitettu omakotitonttien vuokraustoimenpiteet. Helsingin maalaiskunta, jonka alueesta oli kyse, ei puuttunut asiaan.

– 69 omakotitonttia Karhutien Ilvestien, Oravatien ja Peuratien rajaaman korttelin tuntumassa nimitetään seuraavassa alkueräksi. – Heinäkuussa 1945 valmistui kaavaluonnos Näätätiestä, Näätäkujasta ja rivitaloille Oravatien yläpäästä. Seuraavassa nimitetään tämän jälkimmäisen kaavan 46 omakotitonttia jatkoeräksi.

Toukokuussa 1946 valmistui kaava käsittämään kerrostaloja Mäyrätien, Susitien, Majavatien ja Hiihtomäentien varrelle. Sen vahvisti marraskuussa 1946 sisäministeriö. Kuuluivathan alueet vuoden alusta jo kaupunkiin.

Vahvistettu kaava määritteli rakentamiseen tarkoitetut määräalat. Niistä tulisi muodostaa tontteja mittaamalla maastossa ja merkitsemällä rajapyykein. Tontteja ei muodostettu, vaan omakotitalojen rakentaminen tapahtui määräalojen puitteissa. Vuosikymmenten mittaan, ja varsinkin jos rakennukseen haluttiin tehdä laajennuksia tai muita rakennuslupaa edellyttäviä toimia, alat mitattiin ja muodostettiin tonteiksi. Siihen asti naapurien välinen raja saattoi olla epämääräinen, jopa vuosikymmenien ajan.

Tonttien varaamista

Jo keväällä 1945 Herttoniemen asuntoalueen keskiosan katu- ja viemärityöt olivat edistyneet siinä määrin, että talonrakennustyöt voitaisiin aloittaa, joten valtuusto vahvisti vuokrausperusteet jo vilkkaasti kysytyille tonteille.

Tontin vuokraaminen tapahtui kolmessa vaiheessa. Ensin nimetty tontti varattiin tietylle henkilölle tai yritykselle. Toiseksi varaajan tuli tehdä selvitys mahdollisuuksistaan toteuttaa rakennushanke. Saatuaan ja hyväksyttyään selvityksen kaupungin kiinteistöviraston tontinvuokraustoimisto teki vuokrasopimuksen.

Kiinteistölautakunnan tonttijaoston pöytäkirjoista ja Kiinteistöviraston tontinvuokratoimiston arkistosta löytyvät tontti tontilta tiedot varaamisista, vuokraamisista ja vuokrasopimusten siirroista, vuosikymmenten ajalta. Ensimmäiset varaukset tehtiin kesäkuulla 1945 ja vuokrasopimuksetkin jo lokakuulla, siis maalaiskunnan puolelle.

Varaajina olivat teollisuusyritykset:
• oy G.W. Sohlberg 20 tonttia Orava-, Peura- ja Ilvestieltä
• Saurion Tehtaat oy 16 tonttia Ilves-, Karhu- ja Peuratieltä,
• Konetehdas Herkules oy 9 tonttia Orava- ja Peuratieltä,
• Tienhaaran Kattohuopateollisuus oy 7 tonttia Oravatieltä,
• Gustav Paulig T:mi 5 tonttia Karhutieltä,
• Mercantile oy 2 tonttia Karhutieltä,
• Trustivapaa Bensiini oy 1 tontti Karhutieltä.

Helsingissä oli samoihin aikoihin vireillä muitakin omakotialueita, mutta näillä eivät yritykset esiintyneet tontin varaajina.

Herttoniemessä teollisuuden tarpeet noteerattiin korkealle, olihan sen metalli- ja rakennustarviketeollisuus osaltaan keskeisessä asemassa, kun sodan päätyttyä käynnistettiin jälleenrakentamista ja sotakorvaustuotantoa.

Yritykset luovuttivat varauksia henkilöstöönsä kuuluville yksityisille tai vaihtoivat keskenäänkin. Tienhaaran kattohuopateollisuus, joka oli tontin varaajana ensimmäinen toimija, rakennutti kolme taloa ja vuokrasi niitä henkilöstölleen.

Alkuerän 69 tontista tuli heti 59 yritysten varaamiksi, joten yksityishenkilöille jäi pieni vähemmistö. Näiden valintaperusteet eivät ole käyneet ilmi. Ei ole myöskään esiintynyt viitteitä siihen, että jaettavista tonteista olisi kuulutettu sanomalehdissä. Tieto lienee kulkenut tuttavien kesken. Teollisuuslaitokset varmaan seurasivat kaavoitusasian etenemistä viranomaisissa.

Hakemuskaavakkeeseen oli merkittävä henkikirjoituspaikka, talouden henkilöluku, perheen yhteiset tulot, oma pääoma, tarve kaupunginhallituksen välittämään lainaan ja haluttu tontti. Kaavakkeessa ei kysytty rintama- tai evakkotaustasta.

Toteutuskelpoisuus tuotti vuokrasopimuksen


Kaupunki halusi varmistaa, että tontti vuokrattaisiin vain sellaiselle, joka pystyisi viemään talohankkeen valmiiksi. Tässä mielessä oli rakennettu järjestelmä varmistamaan että ehdokashakija oli hoitanut lupa-asiansa kaikkien viranomaisten ja rahoittajien kanssa ennen vuokrasopimuksen allekirjoittamista.

Vallitsihan maassa yleinen pääomapula ja rakennuskielto. Sen saattoi väistää vain hakemalla luvan Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä asti. Siellä asiaa hoiti rakennusasiainosasto, lyhennettynä KYMRO. Sotakorvausten ajan tämä hallitsi maan rakennustoimintaa vaikuttavimpana viranomaisena ratkaistessaan 1950-luvulle asti, mikä rakennushanke pääsi etenemään, mikä ei. Joten ehdokkaan piti esittää kaupungille KYMROlta saatu hyväksyntä. Toiseksi tarvittiin selvitys miten rakennusmateriaalit hankittaisiin. Tarvittiin myös ammattimiehiä, jollei tuttavapiiristä löytynyt. Ulkopuolisen työvoiman käyttöön tarvittiin vielä erityinen viranomaislupa.

Tarvittin myös rahoitusselvitys. Valtion omakotirahasto jakoi kaupungin välittämiä lainoja, joiden saattoi toivoa kattavan kolmanneksen kustannusarviosta. Pankkilainan saanti edellytti pankkisuhdetta ja pankinjohtajan luottamusta. Silloinkin pankin lainapäätös saattoi tulla monimielisenä: ”Hyväksymme lainanne mk xxx maksettavaksi yyy-kuussa, mikäli talo on valmis ja pankin rahavarat silloin sallivat”. Omarahoitukseen kerättiin omat ja sukulaisten varat. Loput kustannusarviosta jäi täytettäväksi lainaamalla hartiapankista, kuten omaa työtä ilmaistiin. Sen luotto sai venyä tarpeen mukaan.

Lupien hankinta ja selvitykset resursseista kävivät joiltakin muutamassa viikossa, kun se toisilta saattoi viedä vuosiakin.
– Moni yksityishenkilö joutui luopumaan varauksestaan, jolloin varaus siirtyi yhtiön nimeämälle seuraavalle ehdokkaalle. Eräässä tapauksessa ensimmäinen varaus, vuodelta 1945, siirtyi kolmesti ja vuokrasopimus tehtiin vasta v. 1950.

Kesällä 1945 vuokrattiin Oravatieltä yhdeksän tonttia, täsmällisemmin sanottuna siis tontiksi aiottua määräalaa. Syksyn mittaan vuokrattiin Ilvestieltä kuusi, Peuratieltä viisi, Karhutieltä kolme ja Oravatieltä vielä yksi tontti. Vuokrasopimukseen asti ehtineet 24 tonttia olivat siis alueella varsin hajallaan. – Sittemmin jokainen vuonna 1945 tehty vuokrasuhde osoittautui varsin kestäväksi. Myöhempinä vuosina aloittaneissa oli lyhytaikaiseksikin jääneitä vuokramiehiä.

Kaupunkiin liittämisen vuosi 1946 oli hiljaisempi. Vain kahdeksan tonttia vuokrattiin. Kun v. 1947 oli vuokrattu 14 tonttia, oli sen päättyessä omakotialueen alkuerän 69 tontista vuokrattuna 47 tonttia. Yksityishenkilöt olivat vuokraajina enemmistönä, kun yritykset olivat siirtäneet varauksiaan henkilökunnalleen. Vain Tienhaaran Kattohuopateollisuus neljällä tontilla Oravatieltä ja Trustivapaa Bensiini tontilla Karhutieltä ja toisella Peuratieltä rakensivat ja jäivät pitämään talot vuokrattavina.

Omakotialueen jälkierän 35 tontille alettiin ottaa varauksia 1947 syyskuussa. Kun Näätätien ja Näätäkujan jatkoerän kaava oli vahvistettu v. 1948, vuokrausmäärä kasvoi 31:een. V. 1949 vuokrattiin vielä 23 tonttia. Jatkoerässä tonttien varaus- ja vuokraustoiminta noudatteli samoja linjoja kuin kaupungin muilla omakotialueilla eikä yrityksille enää ollut varauskiintiöitä.
Viimeiset kolme omakotialueen tonttia vuokrattiin v. 1950, kun niiden varaajat olivat luopuneet ja otettu uusi, aikaansaavempi ehdokas.

Suunnittelu

Puutalon Rauhala-mallista tyyppitaloa tehtiin Länsi-Herttoniemeen useampia kappaleita.


Ennen rakentamisen aloittamista oli hankittava talopiirustukset ja saatava niille hyväksyntä tonttijaoksessa. Ensimmäisenä oli asialla Tienhaaran Kattohuopateollisuus, jolle jo kesäkuussa 1945 hyväksyttiin neljä ”Talvikoto”-nimistä puurakenteista tyyppitaloa rakennettaviksi Oravatielle.

Suosittu talotyyppi oli arkkitehti V. Leisténin suunnittelema ”Rauhala”, joita hyväksyttiin v. 1946 alussa Ilves- ja Karhutielle ainakin seitsemän. Tonttiosaston arkkitehti O. Nummialan suunnitelmia hyväksyttiin tusina. Noin puolet taloista hyväksyttiin rakennusmestarien tai vastaavien piirustuksilla. Oli myös monia yksittäisten arkkitehtien suunnittelemia taloja.

Kaikkiaan oli kyse yhdenperheen taloista. Mutta joissakin tapauksissa näiden n.s. puolitoistakerroksisten talojen yläkertaan varattiin keittomahdollisuus, jolloin se sopi vuokrattavaksikin.

– Erikoista ratkaisua edustivat paritalot Karhutiellä. Kun talon päädyistä oli kummallakin oma sisäänkäyntinsä ja alakerran puolikkaansa peräkkäin, oli yläkerta jaettu harjan suunaisella seinällä ja asuntojen puolikkaat rinnakkain.

Rakentaminen


Rakentaminen alkoi perustusten kaivamisella. Tonttien pohjat olivat kovin erilaisia. Oli lujaa moreenipohjaa tai kosteaa jorpakkoa tai kalliota. Näiden kimppuun käytiin käsivoimin. Irrotettavat maalajit kaivettiin lapiolla ja kuokalla. Jos louhinta oli ihan välttämätöntä, tehtiin kallioon reiät dynamiittia varten moskalla ja taltalla. Sukulaisia ja ystäviä otettiin auttamaan. Miehet olivat sodassa tottuneet raskaisiinkin töihin. – Tietoa että jollakin näistä omakotityömaista olisi käytetty konekaivuuta tai paineilmaporaa, ei ole tullut vastaan.

Kellarin betonivalun muotit laudoitettiin jätelaudalla. Betonin säästämiseksi moni jätti kellarikerrokseen maalattian, joku jopa säästi rakentamalla talonsa yksittäisten pilarien varaan. Betonivalu vaati paljon tekijöitä, mutta talkoohenkeä oli, joten löytyi myllyn
pyörittäjää ja kottikärryn työntäjää. Mistä aiottiin hankkia puutavara, mistä muut tarvikkeet. Tehdasvalmisteisia tyyppitalojakin oli markkinoilla, mutta vaikeasti saatavissa. Naulat ja sementti olivat kansanhuollon niukkojen ostolupien varassa. Monia mielikuvitustakin haastavia ratkaisuja kehitettiin.

Joku hankki puutavaran kolmensadan kilometrin takaa sukulaistilalta, jossa traktorikäyttöisellä kenttäsahalla hirsistä tehtiin piirut, koolingit ja laudat, jotka ajettiin rautatieasemalle ja rahdattiin junalla Herttoniemeen. Jos joku rakentajista oli päässyt purkutalon äärelle, oli kuin aarrearkun löytänyt. Niinpä erääseenkin Ilvestien taloon saatiin lämpöpatterit vuosikymmeniä käytössä olleina ja vanhan talon purkamisesta tiilet, joista tyttäret hakkasivat laastit irti. Betonimuoteista puretut laudat ja niistä irroitetut oiotut naulat toki käytettiin uudelleen.

Hyvässä asemassa olivat erikoisammattimiehet, kuten kirvesmiehet, putkimiehet, sähkömiehet tai muurarit. He kykenivät hoitamaan kyseiset työt omilla rakennuksillaan. Heillä oli yleensä myös verkostoja, joiden kautta löytyi materiaalista apua. He saattoivat myös tehdä vastapalveluksia muun alan ammattilaisille näiden palveluista.

Oravatien puusaranassa vanerilehti on
puristettu metallitapin ympärille. Kuva Asko Parviala

Monet rakennusmateriaalit olivat kiven alla. Tyyppitalon mukana toimitettu naulamäärä riitti ehkä kolmannekseen tarpeesta. Johonkin korkeaan sokkeliin tarvittiin sementtiä moninkertainen määrä lisenssioituun nähden. Mitenpä tällöin selvittiin, riippui suhteista. Esiintyi vaihtokauppaa ja kauppamiehiä, joilta tavaraa sai kunhan maksoi säännösteltyä hintaa paremmin. Mistä nämä välittäjät tavaransa hankkivat, tuskin kannatti kysellä. Valtakunnassa isoilla työmailla oli hävikkinsä.

Seinien lämpöeristyksiin tarvittiin isot määrät kutterilastua tai sahanpurua, jota sai sahoilta, jos onnistui. Puru ei ollut säännösteltyä mutta tarvitsijoita oli paljon.

Ovien ja ikkunoiden helat, lukot, painimet ja saranat, kuuluivat vaikeasti hankittviin. Purkuosia käytettiin jos suinkin saatiin. Asennettiinpa erään Oravatien talon ikkunoihin puusaranat, paremman puutteessa. Sellaisessa vanerinen lehti oli puristettu metallisen akselitapin ympärille. Hyvin nämäkin nostosaranat tehtävänsä täyttivät, vuosikymmeniä.

Katon katteena oli tavallisesti tervahuopa, joskus pelti ja harvoin tiili. Pärekattoa ei sentään esiintynyt, vaikka niitä vielä tuolloin asennettiin maaseudulla pitkään.

Saurion rakentajat

Saurion Tehtaat oy valmisti metallituotteita, mm. alumiinivalua, lukkoja, saranoita, salpoja, kädensijoja. Yhtiölle kiintiöitiin 16 tonttia. Yhtiön sisällä ne jaettiin halukkaiden kesken ja ylikin jäi. Saurion palveluksessa olevat muodostivat v. 1945 yhdistyksen ”Saurion Tehtaiden Omakotirakentajat ry”. Tämä hoiti yhteisiä asioita, kuten anomuksia viranomaisille, neuvotteluja, yhteishankintoja, tarvikkeiden jakelua, rahoitusjärjestelyjä, laskutusta ja kustannusseurantaa. Eihän monellakaan omakotirakentajalla ollut kokemusta talon tekoon liittyvästä tai muustakaan paperityöstä. Näin yhdistys keräsi keskinäisen osaamisen ja hyödynsi sitä jäsenten hyväksi. Sauriolaisten omakotitalot etenivätkin alueella hallitummin ja nopeammin kuin monet muut. Yhdistyksen pöytäkirjassa esitetyn laskelman mukaan Rauhala-tyyppisen omakotitalon kustannusarvio oli 770 000 mk.

Helsingin kaupungin Yleinen Rahoituslaitos voisi kattaa 30 % siitä 5 % korolla. Jos pankkilainaa saisi 40 % jäisi omaksi rahoitusosuudeksi 30 %. – ARAVA-järjestelmä tuli käyttöön vasta myöhemmin.

Talo valmistuu

Talojen lopputarkastuksissa tavoiteltiin lupaa käyttöönottoon eli asumiseen. Moni talo hyväksyttiin käyttöön vain alakerran osalta, kun ullakkokerros oli vielä keskentekoinen. Pihan keskeneräisyydestä huomautti moni tarkastuspöytäkirja. Asetettiin määräaika, esim. vajaa vuosi, jolloin pihatiet ja maasto piti olla kunnossa ja rakennusjätteet tontilta poissa.

Sisään muutto oli monelle perheelle riemullinen tapahtuma. Epävarmoista ja ahtaistakin vuokratiloista päästiin oman katon alle, lähelle luontoa. – Muuttotavaraa oli harvoin paljoa, ja Karjalasta evakkoina tulleilla yleensä muitakin vähemmän. Siihen aikaan ihmisillä ei ollut kotona sellaisia tavaramääriä kuin nykyisin on tavallista, varsinkin lapsilla.

Ilvestiellä on jo edetty pitkälle. Asko Parvialan kuvastoa

Herttoniemen omakotialueen uudisasukkaat asuivat yleensä ahtaasti, nykyvaatimusten mukaan nähtynä. Yhden perheen talossa saattoi asua 6–10 henkeä. Moni otti vielä yhteen huoneista vuokralaisen tai pariskunnan. Asuntopula oli ankara ja velat painoivat päälle. Julkinen asumistiheyden tavoite huone per henkilö tuli käyttöön vasta myöhemmin.

Vuosien mittaan asuminen väljentyi kun tilapäisasujat muuttivat omilleen, tilat otettiin omaan käyttöön, ullakkokerros kunnostettiin asuttavaksi, kellari varustettiin lämpöeristyksin ja tehtiin sauna. Jos oli huonekohtaiset halkouunit, ne korvattiin aikanaan koksi- tai kaasukeskuslämmityksellä. Myöhemmin nekin vaihdettiin ja tilalle tuli öljy, sähkö tai lopuksi useimpiin kaukolämpö.

Moneen kellariin oli tehty pieni autotalli, aika optimistisesti, sillä bensiinin saanti oli säännösteltyä vuoteen 1949 ja henkilöautojen tuonti vuoteen 1962. Ja n.s. vaaran vuosien aikaan vv. 1944–48 ilmassa oli paljon epävarmuutta tulevasta. Moni kellaritalli sai ensimmäisen pienen autonsa vasta 1960-luvun lopulla. Myöhemmän ajan perheauto ei näihin talleihin yleensä mahtunut ja tila saatettiin ottaa askartelukäyttöön auton talvehtiessakin ulkona.


Kirjoittaja Asko Parviala
Ilmestynyt Herttoniemeläinen-lehdessä vuonna 2016