-3.6 C
Herttoniemi
EtusivuHerttoniemiHistoria ja kulttuuriHerttoniemen yhteiskoulun riemuylioppilaat 2015

Herttoniemen yhteiskoulun riemuylioppilaat 2015

Herttoniemen yhteiskoulun ja Länsi-Herttoniemenkin historiaa vuosilta 1957 – 1965.

Hieman historiaa

Nyt 91-vuotias Herttoniemen yhteiskoulu muutti puolikkaaseen nykyistä koulurakennustaan syksyllä 1957, jolloin tämän vuoden riemuylioppilaat alkoivat oppikoulun käynnin. Me olimme käyneet vielä sisäänpääsykokeissa Hämäläisten talolla, missä alkuperäinen Musikan koulu sijaitsi, mutta tulokset julisti rehtori Jouko Teperi Herttoniemen yhteiskoulun pihalla kesäkuussa 1957, ja sisään päässeiden
oppilaiden nimilista oli kiinnitettynä vielä keskeneräisen koulurakennuksen ulko-oveen.

Sisäänpääsykokeet kestivät muutaman päivän, ja niihin valmistauduttiin hartaasti. Herttoniemen kirjakaupasta monet olivat käyneet ostamassa ”Oppikouluun pyrkijän oppaita”, ja itse kokeisiin kuului mm. päässälaskukoe, sanalliset laskutehtävät, sanelu ja aine. Kokeita ohjasivat ja valvoivat Musikan opettajat, ja tunnelma oli juhlallinen ja jännittävä. Eväät piti olla mukana, ja monella oli äitikin mukana – varmuuden vuoksi.

Itä-Helsingissä oli tuohon aikaan paljon lapsia, ja Herttoniemen yhteiskoulu oli itäisin kaikista oppikouluista, joten meidän kouluumme tuli lapsia myös Vartiokylästä, Marjaniemestä, Roihuvuoresta, Mellunkylästä ja Kontulasta. Kun koulu virallisesti muutti Herttoniemeen kokonaisuudessaan silloin syyskuussa 1957, kaikki keskustassa koulua käyneet oppilaat alkoivat tulla kouluun bussi numero 32:lla, jonka päätepysäkki oli Eränkävijäntorilla. Ja tietysti kouluun siirtyivät myös väliaikaisessa koulussa, pienessä puutalossa Hiihtäjäntiellä, opiskelleet koulumme oppilaat.

Lapsia oli paljon, ja kaikki eivät suinkaan päässeet Herttoniemen yhteiskouluun. Jos ei päässyt meidän kouluun, Kulosaareen yleensä pääsi niitä, joilla oli riman alle jääneistä parhaita pistemääriä, ja sitten Kuliksen jälkeen voi vielä yrittää joihinkin keskustan kouluihin meiltä saaduilla pistemäärillä. Oli myös oppilaita, jotka pyrkivät meidän kouluumme uudelleen joko viidennen tai jopa kuudennen luokan jälkeen.

Oppikoululaisia ja opettajia

Kun aloitimme oppikoululaisina, meitä oli kolme 44 oppilaan luokkaa: 1A, 1B ja 1C. Oppilaat oli jaettu luokkiin suurin piirtein sukunimien aakkosjärjestyksen mukaan. Koulurakennuksen aineluokkajärjestelmä oli ultramoderni: oppilaat kiersivät luokasta luokkaan, eivät opettajat. Tätä monet opettajat käyttivät hyväkseen asettamalla luokkien seinille kuvia omilta ainealueiltaan. Kuvien merkitys televisiottomaan aikaan oli paljon suurempi kuin nyt. Jo keskikoululaisina kuikuilimme lukion englannin- ja saksanopettajan Martta Suhosen luokan seiniä, joita koristivat mitä eksoottisimmat postikortit maailmalta.

Herttoniemen yhteiskoulun oppitunnilta, kuvaaja Rácz, István, vuosi 1957. Kuva Finna.

Ensimmäisinä kouluvuosina opettajina oli vielä paljon keskikaupungilla koulussa työskennelleitä. Liekö syynä ollut talvella liukas puinen Kulosaaren silta vai muuten silloisissa oloissa pitkä työmatka, mutta opettajakunta sekä laajeni että nuorentui meidän aikanamme. Koulu kasvoi, kun ennen syksyä 1957 kullakin luokka-asteella oli ollut ensin vain yksi luokka, Herttoniemen sivukoulun takia kaksi rinnakkaisluokkaa, ja meitä siis kolme rinnakkaisluokkaa koko kouluaikamme läpi. Kolmen rinnakkaisluokan tarve jatkui pitkään meidän jälkeemmekin.

Käsityö- ja kotitalousluokat valmistuivat vasta meidän ollessamme neljännellä luokalla, mutta juhlasali kahtia jakavine väliseinineen oli jo käytössä. Ulkona urheiltiin ahkerasti, ja oltiin ylpeitä koulun vieressä olevasta juuri tehdystä urheilukentästä, joka oli aivan erityinen koko Suomessa – olihan sieltä kenttää perustettaessa löytynyt Suomen ainoa mammutin luu. Me vaan kaikki olimme vihaisia, kun luu asetettiin esille Eläinmuseoon ja sen kotipaikaksi oli pantu Etelä-Suomi!

Kaikki koulutarpeet ja oppikirjat piti hankkia itse, ja koulussa oli lukukausimaksut, joihin sai sisaralennuksia, ja ne tulivat monessa perheessä käyttöön. Koulussa oli myös muutamia vapaaoppilaspaikkoja (ei lukukausimaksuja), joita piti erikseen hakea ja joiden myöntämiseen vaikuttivat oppilaan koulumenestys ja perheen taloudellinen tilanne. Myös vanhat oppikirjat kulkivat perheessä, ja nuorimmalla olikin jo aika helppoa, kun tehtävät oli tehty ja vieraitten kielten oppikirjoissa oli käännöksiä jo valmiina. Vihkoja, kyniä, teroittimia, konseptipaperiarkkeja jne. sai ostaa
vahtimestarin pienestä koulutarvikekioskista sisääntuloaulassa.

Jos oppilaalla oli läksyt tekemättä tai oppikirja kotona, tuli ensin miinuksia ja laiskanläksyjä ja myöhemmin muistutuksia ja jälki-istuntoa. Erityisen tärkeiksi tulivat 9 mm:n ruudulliset konseptipaperiarkit, koska ankara suomen kielen opettajamme Maria Virolainen teetätti niille laiskanläksyt, joita tuli joka tunti rutkasti. Sen lisäksi, että paperien ruutujen piti olla 9 x 9 mm, oppilaan oli aina piirrettävä 2,5 cm:n marginaali sivun vasempaan laitaan ja kirjoitettava laiskanläksyt
virheettömästi musteella. Jos jossain suhteessa oli puutteita, lisätöitä tuli heti seuraavaksi kerraksi.

Silloin sodan jälkeen kerättiin paperi talteen (Herttoniemessä Koukin kaupan kellariin Hirvitiellä), ja paperin kierrättäjiä palkittiin esimerkiksi hopealusikoilla. Maisteri Virolainen tuli joissain teinijuhlissa paljastaneeksi, että hän oli kerännyt hopealusikat kaikille kummilapsilleen oppilaittensa laiskanläksypapereilla.

Kouluruokailu oli maksullista. Koulussa oli iloinen ruokalan täti, jonka lisäksi ruokasalissa oli myös aina ruokailua valvova opettaja. Joistain opettajista sanottiin, että heidän ankaran katseensa alla oppilaat eivät uskaltaneet käydä hakemassa lisää ruokaa, mikä oli kyllä sallittua. Ruoat olivat pääasiassa lusikkaruokia, hernerokka ja lihakeitto kuuluivat jokaviikkoiseen ruokalistaan. Monet koulun lähellä asuvat lapset kävivät kotona syömässä ruokatunnilla. Oli myös niitä, jotka eivät pystyneet tai tahtoneet osallistua kouluruokailuun. Eväitten syöntiä varten oli järjestetty yksi luokkahuone ruokasalin viereen – ruokailua valvova opettaja kävi myös siellä. Lukiolaisilla oli oikeus tuoda termospullossa kahvia eväitten kyytipojaksi.

Kerhotoimintaa, liikuntaa ja terveydenhoitoa

Koululla oli harrastuskerhoja oppilaille. Valokuvakerho oli jo Musikan peruja, Teinikunta toimi ahkerasti – meidän aikanamme herätettiin henkiin myös koulun lehti ”Musikan teini”. Koulussa oli oma urheiluseura Reaali-Veikot, joka järjesti eri sarjoissa pidetyt luokkien väliset kilpailut jalka-, kori- ja pesäpallossa ja jääkiekossa. Yksilöinä kilpailtiin hiihdossa ja maastojuoksussa. Lisäksi urheilijamme osallistuivat ainakin Helsingin oppikoulujen välisiin kilpailuihin vuosittain. Erityisen suosittu oli opettajien ja keskikoulun viimeisen luokan tyttöjen välinen jokakeväinen pesäpallo-ottelu, jota koko koulu seurasi jännityksellä.

Koulussa toimi ko. aineen opettajan johdolla musiikkikerho ja poikien kotitalouskerho sekä yhden äidin luotsaama posliininmaalauskerho. Hyvin aktiivinen oli myös näytelmäkerho, jossa oli vetäjinä oikeita näyttelijöitä, ensin Matti Ranin, sitten Rauha Rentola ja Saara Ranin. Näytelmät tietysti esitettiin joulujuhlassa, mutta Matti Ranin vei näytelmäkerholaiset myös esittämään joulunäytelmän TES-visioon, teekkareiden televisiokokeiluun, missä Matilla oli oma lastenohjelma.

Koska sekä Matti Ranin että Rauha Rentola olivat Kansallisteatterin näyttelijöitä, näytelmäkerholaiset pääsivät Kansallisteatterin ullakolle etsimään rekvisiittaa. Mieleenpainuvin käynti Kansallisteatteriin oli kerholaisille varmaan se, kun he saivat teatterin tupakkahuoneessa seurata prinsessa Margaretin häitä televisiosta, joka oli lainattu läheisestä kaupasta, ja samassa huoneessa oli Tauno Palo, Ansa
Ikonen
ja paljon muita kuuluisuuksia.

Koulun oppilaita kannustettiin käymään taidenäyttelyissä sekä Kansallisteatterin ja Kansallisoopperan oppilasnäytännöissä.

Terveystarkastuksia tehtiin säännöllisin välein. Koulun lääkäri tarkasti tietyt luokka-asteet, ja koulun terveyssisar suoritti näkö- ja kuulotutkimuksia sekä virtsa- ja tuberkuliinikokeita. Oppilailla oli keuhkoröntgenit juhlasalissa, ja monet muistavat röntgenhoitajan mielenkiintoisen rytmin hänen toistaessaan: ”Hengittämättä – hiljaa – ja ulos.”

Keskikoulun päätteeksi

Keskikoulun viimeisellä luokalla, ennen teiniksi tulemista, oli nahkakastajaiset, joihin osallistui koko opettajakunta. Kastajaisten tehtävät eivät jääneet opettajilta huomaamatta. Sen sai tuta se luokka-asteemme kiltti tyttö, jonka pitkä tukka tupeerattiin ja naama meikattiin hurjaksi ja joka joutui
pukeutumaan piukkaan hameeseen, mustiin nailoneihin ja valkeisiin piikkikorkokenkiin sekä laulamaan lavalta suosikki-iskelmää: ”Eivät vanhemmat ymmärrä kai, mikä kumma mun villiksi sai. Se on kuuma ja taittumaton, elbajong, elbajong, elbajong.” Hänellä oli siihen saakka ollut uskonnossa 10, mutta nyt numero laski yhdeksään.

Viidennen luokan keväällä oli vielä ns. ”lapsipäivä”, jolloin pukeuduttiin lapsiksi. Monilla tytöillä oli rusetit
päässä, ja mukana oli tikkukaramellejä (koulussa muuten karamellien syönti ja purukumi olivat ehdottomasti kiellettyjä).

Lukiossa teititeltiin

Keskikoulu, oppikoulun ensimmäiset viisi vuotta, oli meidän aikanamme jo hyvä peruskoulutus, jolla pääsi mm. kauppa- ja teknilliseen opistoon eli opiskelemaan merkonomiksi tai insinööriksi. Siitä syystä useat jättivätkin koulunkäynnin keskikoulutodistukseen. Lukioon siirtymisessä ei virallisesti kysytty keskiarvoja, mutta piti päättää, halusiko opiskella matematiikka- vai kielilinjalla.

Meitä kuitenkin siirtyi lukioon kolme luokallista, mistä syystä entisten 6 K- ja 6 M -luokkien lisäksi muodostettiin lähinnä 5 C -luokasta 6 S, jossa oli sekä matematiikka- että kielilinjalaisia. Kaikilla oli pitkän englannin lisäksi lyhyt saksa, kielilinjalaisilla ainoa vaihtoehto toiseksi lyhyeksi kieleksi oli latina. Lisäksi oppilaat saivat valita joko psykologian tai toisaalta biologian ja maantiedon. Matematiikkalinjalaisilla oli myös fysiikkaa ja kemiaa.

Lukiolaiset olivat aikuisia. Opettajat teitittelivät heitä, vasta penkinpainajaisissa jotkut opettajat tekivät
sinunkaupat. Lukiolaisilta odotettiin arvokasta käytöstä sekä vastuullista suhtautumista koulutyöskentelyyn. Laiskanläksyjä ei enää määrätty keskikoulun tahtiin, miinuslistat kyllä olivat monilla opettajilla käytössä.

Koululla oli hyvä maine. Siitä todistaa mm. se, että opettajinamme oli useita väitelleitä tohtoreita. Koulun maine perustui näin jälkeenpäin ajatellen hieman kyseenalaisiinkin menetelmiin. Koska kouluun ei saanut tulla reppuja ylioppilaskirjoituksissa, luokalle jätettiin armotta. Kokeiden arvostelu alkoi tai päättyi nollaan, kerrotaan jonkun saaneen jopa miinusmerkkisen numeron. Erittäin vaikuttava oli myös kokeen reunaan piirretty 1-, jossa miinuksen viiva kulki koko sivun poikki.

Monet kävivät lukiota viisi vuotta, ja jo keskikoulussa oli ollut suuri luokallejäämisprosentti varsinkin viidennellä eli viimeisellä luokalla. Niinpä vuosi ja luokka koulunsa selvittäneitä oli meidän 56 uuden ylioppilaan joukosta 27, todella pieni määrä niistä yhdessä aloittaneista 132 oppilaasta.

Viimeinen kouluvuosi

Koulun seitsemäsluokkalaisten traditioihin kuului potkiaisten järjestäminen abiturienteille ennen penkinpainajaisia. Silloin oli pöytä koreana, ja nyt voitiin myös maksaa takaisin nahkakastajaisissa koettuja nöyryytyksiä – kaikista abeista tehtiin omat laulut tai runot. Penkinpainajaisten jälkeen oli
seitsemäsluokkalaisten Vanhojen päivä, jolloin todella yritettiin pukeutua 1800-luvun tyyliin ja sukujen vanhat vaatekappaleet olivat arvossa arvaamattomassa.

Penkinpainajaiset olivat sitten luku sinänsä. Musikan koulun vanhoja abiturienttilakkeja (ne olivat harmaasta ja vaaleansinisestä paksusta kankaasta ja niissä oli harmaa teekkaritupsua muistuttava tupsu) oli saatu jo käyttää koko lukuvuoden ajan. Ainoa harmi oli, ettei niitä riittänyt kaikille. Opettajien laulut olivat käyneet ennen esitystä rehtorin sensuurin läpi, ja esimerkiksi itse rehtorin laulu jouduttiin tekemään kaksi kertaa uusiksi. Jotkut opettajat eivät tulleet kouluun penkinpainajaispäivänä, ja yhden luokanvalvojan kerrostaloasunnon ikkunan alle mentiin joukolla laulamaan hänen laulunsa.

Oppilaat olivat ahkerasti keränneet rahaa kustantaakseen sekä Abina-lehden (silloinen myyntihinta 70 p) että penkinpainajaisjuhlan ainekset. Lahjoittajia olivat Erä-Aitta (Hiihtomäentie 39), Erä-Liha (Erätori), Ferro-osa (Elimäenkatu 15), Herttoniemen autokoulu (Hiihtomäentie 39), Kotikauppa (Munkkivuori), Kuljetusbaari (Herttoniemi), Kumi-Aula (Aleksis Kivenkatu 30), Lautta-Liha (Gyldenintie 6), Merika Oy (Kapteeninkatu 3), Otahallin baari (Otaniemi), Oy Herttora Ab (Kettutie 2), Paperi ja Kemikalio Emmy (Hiihtomäentie 38), Pentti Salo Oy (Karjalankatu 10), Priossi Oy (Louhelantie 2, Tapiola), Sahlstedt Oy (Viipurinkatu 10), Valinta Vuorinen (Kauppalantie, Etelä-Haaga), Vallilan huonekaluliike (Sturenkatu 27) ja V. Lahtinen Lihakauppa (Vaasankatu 23). Yhden oppilaan isän kuljetusliikkeeltä saatiin kuorma-autot penkkariajelua varten. Myös autojen koristelutekstit olivat käyneet opettajien sensuurin läpi.

Itse penkinpainajaisjuhlat pidettiin voimistelusalissa. Aterian jälkeen letkajenkkasimme rehtori Teperin
johdolla koko koulun läpi, myös aineluokkien kokoelmahuoneet ja tietysti portaat ylös ja alas. Ja sitten tanssittiin. Ylioppilaskirjoituksiin suhtauduttiin erittäin vakavasti. Meidän vuosiluokkamme oli varsinainen skandaaliluokka, kun näytti siltä, että ainekirjoituksessa tulee seitsemät reput. Arvosanat kyllä nousivat ylioppilastutkintolautakunnassa, mutta kolme oppilasta reputti ainekirjoituksessa. Yksi heistä kirjoitti laudaturin sitten syksyllä, ja kun hän sai vielä yleisarvosanaksikin laudaturin, rehtori tarjosi pullakahvit.

Mitä meistä sitten tuli

Suurin osa vuoden 1965 ylioppilaista jatkoi jollekin akateemiselle uralle, mutta joukossa on myös menestyneitä yksityisyrittäjiä. Tohtoriksi väitelleitä on ainakin neljä, joista professoreita kolme. Tuli juristeja ja valtiotieteen maistereita, diplomi-insinöörejä, vieraitten ja kotimaisten kielten maistereita ja ainakin yksi voimistelunopettaja ja erityisopettaja. Itse asiassa yllättävän moni on tehnyt elämänuransa
opetuksen parissa.

Olemme kiitollisia niistä eväistä, jotka saimme elämäämme varten Herttoniemen yhteiskoulusta.

Teksti: Anu Virkkunen-Fullenwider, Marjatta Sarvanto
Kuvat: Holger Andersson, Liisa Hellevuo, Jaakko Peltola, Marjatta Sarvanto ja Finna
Ilmestynyt Herttoniemeläinen-lehdessä vuonna 2015

Tuoreimmat

2,779FanitTykkää
88SeuraajatSeuraa
164SeuraajatSeuraa
Herttoniemi
hajanaisia pilviä
-3.4 ° C
-2.8 °
-4.5 °
87 %
1kmh
75 %
su
-3 °
ma
-0 °
ti
1 °
ke
1 °
to
1 °