Eva Packalén ja Jari Sedergren
Helsingin seutu ja Herttoniemi ovat jääneet sodan myrskyjen keskelle usein. Silloin kun sotaa ei käyty, varustauduttiin. Siitä huomattavin muisto Helsingissä on 1700-luvun puolivälin jälkeen syntynyt Viaporin linnoitus. Helsingin seudun ja siihen liittyen Herttoniemen kartanohistorian voi nähdä osana Ruotsin valtakunnan sotilaallista historiaa, sillä sotilaallinen organisaatio tukeutui juuri kartanoihin.
Helsingin pitäjä, jossa Herttoniemen kylä oli, muodostui kirkollisena ja maallisena hallintopitäjänä todennäköisesti 1300-luvun lopulla. Herttoniemen rälssitilat olivat saaneet verovapauden juuri siksi, että ne varustivat ratsun ja sotamiehen sotapalvelukseen. Asiakirjat osoittavat, että kaksi herttoniemeläistä tilaa lähetti ratsumiehen kruunun palvelukseen Viipuriin vuonna 1556, jolloin käytiin täyttä sotaa Venäjän kanssa. Nuo tilat säästyivätkin Kustaa Vaasan Helsingin vierailun yhteydessä tehdyiltä toimenpiteiltä, jotka merkitsivät monille tilanomistajille tilan luovuttamista kruunulle tai rälssioikeuksien peruuttamista.
Herttoniemi sijaitsi lähellä Vantaanjoen suulle vuonna 1550 perustettua Helsingin kaupunkia. Kaupungin varustaminen laivaston tukikohdaksi 1550-luvun puolivälissä tiesi paineita lähellä olevalle maaseudulle. Kaupunkiin tulevat sotilaat piti majoittaa ja ruokkia. Riittävien varastojen keruun lisäksi sotilaat kävivät talonpoikaistiloilla ”ruokaruotsilla”. Siten varustautumisen tuomat seuraukset näkyivät epäilemättä myös Herttoniemessä.
Ruotsin valtakunnan etenemisestä huolestuneet venäläiset tekivät hävitysretkiä Suomenlahden pohjoisrannalle 1571, jolloin läheinen Helsingin kuninkaankartano ryöstettiin. Kuusi vuotta myöhemmin pelkoa herätti tataariosasto, joka ryntäsi tammikuussa jäätä pitkin mellastamaan Helsinkiin ja sen lähiympäristöön. Sellaisia iskuja rajan yli tehtiin ja otettiin vastaan puolin ja toisin vuosikymmenten ajan varsinkin rajaseudulla, mutta herttoniemeläisten osallistumisesta niihin ei ole tietoa. Iskuja tapahtui aika ajoin vallitsipa sitten julistettu sotatila tai ei.
Aina 1700-luvun alkuun saakka Herttoniemeä hallitsi aatelinen Jägerhornien suku, jonka monet jäsenet olivat antautuneet sotilasuralle. Esimerkiksi Mårten Jägerhorn, joka omisti 1600-luvulla nimeään kantavan säteritilan, oli palvellut kornettina Suomen aatelin lipun alla.
Toisen tilan Herttoniemessä omisti luutnantti Henrik Thomasson Jägernhorn, joka oli saanut rälssikirjansa Jaakko ”Laiska-Jaakko” de la Gardielta tämän sotaretkellä Venäjälle vuonna 1611. Laiskaksi Jaakkoa nimitettiin pilkkarunossa siksi, että sotaretkien väliset levähdystauot kasvoivat emämaan kriitikkojen mielestä liian pitkiksi. Suvun hallussa oli tuolloin Herttoniemen kolmaskin rälssitila. Henrik Jägerhornilta tila periytyi hänen Arvid-pojalleen, luutnantille, jonka kuoltua 1680 tilan omistajaksi tuli hänen vävynsä Henrik Ernst Blåfield, luutnantti hänkin.
Isovihasta Krimin sotaan
Kun venäläinen miehitysaika eli isoviha (1713-21) alkoi, niin Herttoniemen tilat omistanut tullitarkastaja Petter Wetter ei uskaltanut jäädä Herttoniemeen, vaan pakeni monen muun pitäjäläisen tavoin Ruotsiin. Toukokuussa 1713 osa Pietari Suuren laivastoa purjehti Helsinkiin, ja herttoniemeläiset saivat todistaa venäläisten hyökkäysjoukkojen tuloa kaupunkiin Herttoniemen editse, mikäli eivät olleet paenneet kotikonnuiltaan. Helsinki paloi poroksi, koska puolustusta johtanut kenraali Gustaf Armfelt lähtiessään tuikkasi kaupungin viljavarastot tuleen. Silti kaupungin liepeillä liikkui vielä samana vuonna parhaimmillaan yli 14 000 venäläissotilaan armeija matkalla valtaamaan Suomen huomattavinta kaupunkia Turkua.
Pikkuvihan jälkeen (1742-43) Herttoniemen kartano oli vuoroin porvaris-, sotilas- tai virkamiesomistuksessa. Suhteellisen pitkän rauhankauden aikana varustautuminen seudulla jatkui. Viaporin rakennustyöt vilkastuttivat taloudellista yritteliäisyyttä Herttoniemessä kuten muuallakin seudulla. Viaporin rakentaja, eversti, myöhemmin kenraali, kenttämarsalkka ja ylipäällikkö Augustin Ehrensvärdin aikana Herttoniemeen todennäköisesti perustettiin tiilitehdas, joka toimitti tiiliä Suomenlinnan rakennus- työmaalle. Myöhempi porsliinitehdas oli sekin muutaman vuoden usean Suomenlinnan upseerin yhteisomistuksessa ennen kuin yksi porvarisosakas, helsinkiläinen kauppias ja Kustaa III:n suosikki Johan Sederholm otti sen haltuunsa.
Suomen sodan aikana (1808-1809) Herttoniemeen oli majoitettuna venäläinen rykmenttiosasto. Herttoniemessä majailleen venäläisen tykistöupseeri Nikolai Sabudskyn kirjeestä paljastuu, että venäläiset sotilaat ja kartanon väki elivät sulassa sovussa, niin että kartanon emäntä, kapteenin vaimo Antoinette Christine Rotkirch, omaa sukua Fleming, muutama hänen sukulaisensa ja kotiopettaja olivat asettuneet asumaan kartanon yläkertaan, sotilaat taas alakertaan.
Herttoniemen salmen rannalla tuolloin sijainneeseen kartanoon eivät tietenkään mahtuneet kaikki sotilaat, vaan alueen talonpojat ja torpparit kantoivat suuren taakan majoituksesta. Sotalaitos kuului arkipäivään kaikissa yhteiskunnan kerroksissa, sillä värvätyt 1 ruotusotilaat hoitivat sotilastorppiaan aina silloin, kun ei sotia käyty. Sotien aikana auran varteen tarttuivat ruotusotilaiden vaimot, joille vastuu torpista jäi, kun mies matkusti sotimaan.
Amiraali C. O. Cronstedt jatkoi kartanon sotilaallista perinnettä: hän vetäytyi aiemminkin omistamaansa Herttoniemen kartanon muutama vuosi sen jälkeen, kun oli luovuttanut kaikkien kauhuksi Viaporin venäläisille taistelutta toukokuussa 1808. Kyvykkään meriupseerin loisteliaat saavutukset edellisvuosisadan meritaisteluissa unohtuivat skandaalin alle. Venäjän vallan aikana Cronstedt toimi tullihallituksen pääjohtajana. Häneltä kartano periytyi kahdelle everstipojalle, joista Anton pian osti Carlin osuuden, ja tyttärelle, jonka aviomiehestä, maaherra A. Stjernschantzista tuli 1839 solmitun kaupan myötä kartanon herra. Krimin sodan aikana kartanon puistossa höyrysivät padat sotilaita varten, mutta venäläisupseerit nauttivat ateriansa kartanossa, mikä takasi järjestyksen Herttoniemessä.
Maailmansodissa
Suomi julistettiin sotatilaan 30.7.1914. Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset rakensivat ja vahvistivat linnoituksiaan syksystä 1914 kesään 1917. Venäjän valtio oli jo 40 vuotta aiemmin lunastanut Herttoniemen ja Laajasalon läpi kulkevan maa-alueen, tarkoituksenaan laajentaa Viaporin linnoitusta. Sitäkin aiemmin, Krimin sodan aikana, valmistui Santahaminasta Laajasalon kautta Herttoniemeen ulottuva perääntymistie pahimman varalta.
Nykyisen hyppyrimäen ympärille rakennettiin 1914 varustus. Se oli osa Helsinkiä kiertävää maalinnoitusketjua. Vallit kiersivät kukkulaa, niiden sisällä oli kaksi suojahuonetta sekä kuusi lyhyttä rintavarustusta. Venäläiset hakkasivat metsiä Herttoniemessä. Teuraskarjan pakko-otto sotaväen tarpeisiin oli niin laajaa, että se uhkasi tuhota hyvin alkaneen karjatalouden. Onneksi maamieskilta pystyi pelastamaan parhaat eläimet.
Maailmansodan vielä jatkuessa sisällissotaa edeltäneet väkivaltaisuudet levisivät Herttoniemeenkin vuonna 1917. Syksyisen suurlakon aikaan Uudellamaalla tehtiin peräti 17 verityötä. Herttoniemessä joukko Malmin punakaartilaisia herttoniemeläisten opastamana tunkeutui Herttoniemen kartanoon. Välikohtauksessa kartanon omistanut Johan G. Bergbom ammuttiin. Samana vuonna perustetun Herttoniemen työväenyhdistyksen jäsenistä yhdeksän kaatui seuraavana vuonna syttyneessä sisällissodassa. Vankileirille kuljetettiin kapinasta syytettynä 46 herttoniemeläistä.
Toisen maailmansodan aikana Herttoniemessä toimi raskas ilmatorjuntapatteri. Osansa sodasta Herttoniemi sai Helsingin suurpommituksissa, kun viholliskoneet pudottelivat pommilastejaan kaupungin laidoille. Viimeisen suurpommituksen edellä oli viholliskoneiden harhauttamiseksi pystytetty Vuosaareen ”valekaupunki” eli sytytetty sinne tulia, jotka sitten erehdyttivätkin pommittajia. Keskustan sijaan kaupungin itäpuolella olevat alueet saivat pommisateen niskaansa.
Herttoniemen ja Sörnäisten sataman polttoainesäiliöt oli naamioitu jo sodan alussa. Herttoniemen kartanon päärakennuksen viereen putosi eräässä tällaisessa pommituksessa kolme pommia. Kartano säästyi, mutta tuhonjäljet näkyivät kartanossa sijaitsevassa museossa.
Tämä artikkeli on ilmestynyt ensikerran Herttoniemen asukasyhdistyksen lehdessä Herttoniemeläinen 16.9.2001.