EtusivuHerttoniemiHistoria ja kulttuuriHerttoniemi - Taata F.E. Sillanpään iltaruskon paikka

Herttoniemi – Taata F.E. Sillanpään iltaruskon paikka

Tuula Kasanen

Herttoniemessä on asunut monta kuuluisuutta – ja asuu vieläkin. Mutta maailman kuuluisin herttoniemeläinen oli varmasti Frans Emil Sillanpää, Nobel-kirjailija.

Täällä hän vietti elämänsä viimeiset hiljaiset vuotensa. Vai olivatko ne niinkään hiljaisia, siitä kertovat nyt Taatan lähimmät.

”Taata menee taas”, sanoimme me 50-luvun herttoniemeläiset ja vaihdoimme ikkunaa Taatan kävelyn tahtiin, seurasimme niin pitkälle kuin mahdollista valkopartaista ja kalottipäistä hahmoa.

Silloin oli aamupäivä. Iltapäivällä hän kiertäisi taas. Taata oli kävelevä Herttoniemen symboli yli kymmenen vuoden ajan.

Uhkarohkea muutto maalle

Oli sekin aikaa. Olli ja Saara Kuitusen nelilapsinen perhe suunnitteli muuttoa Lauttasaaresta kauas Herttoniemeen. Perheen äidin isä, Frans Emil Sillanpää oli asunut jo vuosia tyttärensä perheessä, joten siis Taata oli yhtälailla muuttamassa kauas maalle.

– Naapurit kauhistelivat, kuinka uskallamme lähteä niin pitkälle epämääräisiin olosuhteisiin maaseudulle pienten lasten ja vanhuksen kanssa, Annukka Kuitunen muistelee.

Hän on vanhin Saaran lapsista. Neljän lisäksi syntyi perheeseen Herttoniemen aikana vielä kaksi, joten Ilvestien omakotitalossa asui parhaimmillaan aikamoinen joukko.

– Jonain aikana meitä taisi olla täällä toistakymmentä: vanhemmat, minä, Laura, Lauri, Nora, Otto ja Mikko, sitten oli Taata ja hänen nuorin tyttärensä Kristiina sekä vielä joku sukulainen. Mutta ei se niin kurjaa ollut, jotenkin vain tänne sovittiin.

Annukka kertoo, että talossa oli jatkuvaa muuttoliikettä. Hankin ehti asua kaikkialla muualla paitsi kellarissa, keittiössä ja olohuoneessa.

Taatan huone oli yläkerrassa. Ensimmäinen lastenhuone oli myös siellä. Kun taloa oli ensin Lauttasaaresta kasin käyty katsomassa, lapsille kerrottiin, että lastenhuoneessa on ankkatapetti. Kun uuteen kotiin sitten muutettiin, kysyi joku lapsista nenänpää valkoisena, että missä täällä nyt on se ankka tapettu.

Taataan tekivät vaikutuksen omakotialueen samanlaiset taitekattoineen. Hän veti siitä johtopäätöksen, että ympäristön ihmistenkin täytyy olla samanlaisia koulutukseltaan ja sosiaaliselta taustaltaan. Todellisuudessa asukkaat edustivat säätyjä laidasta laitaan.

Eikä se Taata itseasiassa mikään vanhus ollut tänne muuttaessaan, vasta 62-vuotias. Parrakas ulkonako petti. Omaisten kertoman mukaan hän oli myös aikaisin heittäytynyt vanhaksi.

– Taatalle oli suuri järkytys siirtyä voittoisalta 30-luvulta, jonka kruunasi Nobel-palkinto vuonna l939, ankeaan 40-lukuun. Siihen väliin tulivat sota ja vaimon kuolema, Sigrid kuoli juuri ennen sotaa, Annukka kertoo.

Sitten tulivat sairaudet ja ankarat dieetit.

– En ymmärtänyt lapsena, mitä Taata tarkoitti kun sanoi aina, että saisipa kerrankin syödä tarpeekseen.

Elämä oli alkanut olla rajoituksia täynnä. Herttoniemen vuodet olivat enää varjoelämää entisestä. Ja sitä elämää hoiti uupumatta Saara-tytär, kuuden pikkulapsen äiti.

Taata ja puolilmatkan krouvi

Taata oli viimeisinä vuosinaan oikea Kissalan poika, aina valmis kepposiin ja konnankoukkuihin ihan niin kuin vahdittavalle pikkupojalle kuuluukin.

Ensinnäkin tuo surullisen kuuluisa ruokavalio. Lääkäri oli määrännyt todella ankarat rajat yli 100-kiloiselle nobelistille. Saara ja ympäristö yrittivät parhaansa niiden noudattamisessa, mutta annas olla.

Taata kiersi joka päivä lenkin Ilvestie-Oravatie-Hirvitie-Karhutie. Siihen aikaan oli Hirvitiellä vielä Koukin lähikauppa, jota Taata piti puolimatkan krouvinaan. Siellä oli tuoli asiakkaille niin kuin sen ajan puodeissa tapana oli. Taata istui tuolilla ja odotti. Tiesi mokoma, että kun tarpeeksi kauan jaksaa odottaa, niin kauppiaan sydän kyllä heltyy. Eikä aikaakaan niin tiskille ilmestyi maitolasi ja leivos – tai ainakin pullanpala.

Ja olihan hyviä naapureita. Taatalla oli paljon ystäviä, hän kun aina kohtelias oli. ”Päivää päivää vaikkei paistakaan” oli Taatan tervehdys jokaiselle. Usein jossakin talossa tarjottiin kahvit, niin että kierros saattoi olla hyvinkin tuottoisa – Taatan iloksi ja Saaran harmiksi.

– Kyllä hän osasi käyttää kaikkia juhlahetkiä myös hyödykseen. Jos vain yksikin kakkupala oli jäänyt juhlapöytään jäljelle, keksi Taata heti sanoa, että ”otanpa tuon ettei jää kuivamaan”. Hienoilla kutsuilla kun ei ääneen kehdattu häntä kieltää, mitä nyt kasvoilmeillä yritettiin estellä, Annukka muistelee.

Kahviakin oli Taata-paralle lääkäri luvannut vain kaksi kuppia päivässä. Kun vieraita tuli niin Taata pyytämään ”kaadapas minullekin”. Siihen Saara, että sinä sait jo. ”Ai, jokos minä join”, oli sitten viaton toteamus.

Monessa muussakin hän pyrki jekuttamaan.

– Taata oli kova pelaamaan pasianssia, mutta fuskasi koko ajan, Annukka kertoo.

Ja entäs sitten puhelin. Taatalla oli pitkiä aikoja taskussaan entisen ihastuksensa puhelinnumero. Aina kun talon muun väen silmä valtti, oli Taata puhelinta näpräämässä ja ihastukselle soittamassa. Ei ihastus kuulemma oikein tykännyt.

Lasten ja äitien ystävä

Henrik Tikkanen kertoo kirjassaan Majavatie 11, että Taata kulki Herttoniemessä aina lapsilauman ympäröimänä ja että nämä lapset olivat melkein kaikki hänen lapsenlapsiaan.

Franz Emil Sillanpään Herttoniemessä, kuva Suomen valokuvataiteen museo
Frans Emil Sillanpään Herttoniemessä, kuva Suomen valokuvataiteen museo

– Se ei kyllä pitänyt paikkaansa. Pienimmät meistä äiti joskus laittoi Taatan mukaan, että sai rauhassa tehdä kotitöitään, mutta me muut emme kertakaikkiaan kehdanneet lähteä Taatan mukaan, niin hassuja hän kulkiessaan puheli, Annukka sanoo.

– Kerran olin viemässä häntä bussilla johonkin esitelmätilaisuuteen kaupunkiin. Heti Taata ihastelemaan bussissa erästä pikkulasta, kyselemään nimeä ja ikää eikä aikaakaan niin hän jo alkoi kehua äitiä: ”Kyllä teillä on varmasti hyvä mies kun silmät ovat noin kirkkaat.” Minä olin siinä iässä, että menin aina seisomaan bussin äärimmäiseen päähän, kauaksi Taatasta.

Naiskauneudelle Taata oli heikko. Aina hän kehui naisia, ei koskaan moittinut.

Lapset kulkivat hänen vanavedessään ja huutelivat joulupukiksi kunnes ystävystyivät. Lopulta riideltiin, kuka sai pitää Taataa kädestä.

Eräs, nyt keski-ikäinen, naishenkilö muistaa istuneensa Taatan sylissä letittämässä tämän partaa.

Taata isoisänä

Omaiset kertovat, että Frans Emil Sillanpää oli levoton sielu. Aina oli ikävä sinne, missä ei ollut.

Sillanpään suvun kesäpaikka Saavutus Hämeenkyrössä hankittiin vuonna l921 alunperin talviasuttavaksi kodiksi. Mutta kirjailija ei viihtynyt siellä jatkuvasti, joten suuresta, komeasta hirsirakennuksesta tuli suvun kesäparatiisi.

Taatalla oli Saavutuksessa ikävä Herttoniemeen ja Herttoniemessä ikävä Saavutukseen.

Ja Ruotsi väikkyi hänen mielessään aina parempana maana, paikkana, jossa häntä todella ymmärrettäisiin. Sinnekin hän halusi jatkuvasti.

– Meistä lapsenlapsistaan hän kyllä kovasti piti. En muista, että hän koskaan olisi meihin suuttunut. Vaikka Mikkokin ihan pienenä pyöriskeli hänen jaloissaan kirjoittamishetkellä, pyysi hän vain rauhallisesti, että poika vietäisiin pois.

– Olin aika vanha kun vasta tiesin, että minulla on kuuluisa isoisä, Annukka kertoo. – Luulen, että ihmiset kohtelevat jonkin verran eri tavalla, kun tietävät, että on kuuluisaa sukua.

Annukka ei usko, että kirjailijaisoisä on vaikuttanut siihen, että suurin osa Saaran lapsista on nyt kirjastoalalla. Asiat vain menivät niin.

Taata kertoi lapsenlapsilleen paljon tarinoita omasta lapsuudestaan. Monet jutut osattiin jo ulkoa, mutta lapsena niitä oli turvallista kuunnella.

– Sitten hän kertoi mielellään luonnosta, miten aurinko on maapallon elämän lähde, miksi alkukesän kukat ovat vaaleita ja miksi vasta myöhemmin tulevat punaiset ja siniset kukat.

– Mitään uskonnollista en muista hänen puhuneen. Mutta omatekoisen iltarukouksen kuulin joskus hänen ovensa läpi.

Taatalla oli tarkka päivän ohjelma. Aamulla hän nukkui aika pitkään, sai puuroa ja sitten kupin kahvia. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti kuolemaansa asti, mutta viimeisten vuosien liuskoja ei enää viety kustantajalle. Saara tallensi kirjoitukset Ilvestien talon ullakolle, jossa ne ovat vieläkin.

– Meille lapsille hän aina kirjoitti jotakin syntymäpäiväksi, kun ensin muistutti, että on syntymäpäivä, Annukka kertoo.

Päivällä oli ruoka, illalla hän söi koko muun perheen kanssa. Ja sitten olivat ne kuuluisat kävelylenkit, pitempi ja lyhyempi. Iltapäiväkierron aikana Taata haki usein Koukilta maitoa, sitä kun siihen aikaan kului paljon.

– Muistan, että iltapäivisin Taatalla oli usein vieraita, kolleegoja tai kirjallisuuden opiskelijoita.

Taata, Waltari ja Kianto

Hyvä ja avulias naapuri Jaakko Linna sanoo, että hän ihaili Taatan kykyä keskustella.

– Hän osasi hienosti hallita seurueen. Hänessä oli se erikoinen piirre, että hän nosti lyhyet pitkiksi ja pitkät pisti lyhyiksi, toisin sanoen hän sai aikaan sen, että hyvinkin erilaiset ihmiset seurassa alkoivat vaikuttaa samanarvoisilta.

Mutta kirjailijakolleegojensa rinnalla F. E. Sillanpään oli joskus vaikea olla. Suurmies tuntee usein toisen suurmiehen kilpailijakseen.

Ja kuten melkein kaikki hengen jättiläiset, kävi Taatakin joskus ”latautumassa”, rauhoittamassa hermojaan Kammion sairaalassa.

Kerran siellä oli yhtä aikaa potilaana myös Mika Waltari, jota kohtaan Taatalla olijat kuvasti jotakin hampaan kolossa. Frans Emil hiipi kerran Mikan oven taakse, aukaisi sen ja sanoi: ”Minä olen täällä sen vuoksi, että olen saanut palkinnon. Sinä olet täällä sen vuoksi, että et koskaan tule saamaan palkintoa.” Tähän Waltari rauhallisen ykskantaan: ”Ole hyvä ja sulje ovi ulkopuolelta.”

Kerran taas, kun Taata oli täyttänyt vuosia ja saanut jo Nobel-palkinnon, Ilmari Kianto lähetti hänelle seuraavanlaisen sähkeen: ”Kun minä korvessa lymyilin, sinä Helsingissä herroille hymyilit.”

Kun Kianto sitten täytti vuosia, Taata kosti ja lähetti hänelle tällaisen sähkösanoman: ”Kun sinä Moskovan herroille hymyilit, niin minä ulosottomiehiä lymyilin.” Sähke viittasi tapaukseen, jolloin Kianto oli Moskovassa opintomatkalla ja kirjoitti kirjan Moskovan maisteri.

Joulu oli tärkein

Taatalla oli kyky tehdä pienestäkin juhla. Ei tarvittu muuta kuin kuppi kahvia ja rupattelutuokio naapurissa, niin jo hän oli valmis kirjoittamaan talon väelle juhlavan muistokäsikirjoituksen. Hänellä oli tapana kysyä, oliko talossa yhtään hänen teostaan. Jos oli, niin muistokirjoitus tuli kirjan etulehdelle. Linnoille hän eräässä kirjoituksessa toivoi pelkkää ihanuutta kolmen huutomerkin voimalla.

– Joskus hän innostui lausumaan runojaan ulkoa. Ja mikä ihmeellisintä, hän muisti erikseen myös pilkut ja pisteet ja lausui ääneen nekin, Jaakko Linna kertoo.

Mutta joulu oli juhlista tärkein. Silloin tuli radiosta Taatan joulupakina.

– Ihan viimeisinä vuosina äiti valitsi jonkun radion henkilön kanssa vanhan pakinan uudelleen esitettäväksi. Äiti huolehti myös, että Taata luki pakinan kotona muutamaan kertaan ennen nauhoitusta, Annukka kertoo.

– Minäkin olin Taatan mukana joskus nauhoituksessa. Hän aina kovasti huolehti, että studio oli varmasti varattu jne.

Ja sitten se jouluaatto. Kuitusen perheessä piti valmistelut aloittaa tarpeeksi ajoissa, jotta pakinan aikoihin kaikki olisi valmista.

– Muistan, miten naapurissa vielä viimeisiä paketteja käärittiin kun meillä oli kaikki touhut tehty.

H-hetkellä keräännyttiin radion ääreen. Kukaan ei saanut hiiskua ennen, aikana eikä jälkeen. Asia oli nimittäin niin, että Taata halusi kuulla myös kuulutuksen. Ja pakinan jälkeen piti olla Ilvestien talossa hiljaa siksi, että piti odottaa puhelimen soittoa. Uskolliset, joka joulu soittavat ystävät soittivat ja kehuivat pakinaa.

”Jaha, kai se sitten oli hyvä”, Taata totesi tyytyväisenä taas siihenkin jouluun.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Herttoniemeläinen lehdessä 11.8.1983. Sillanpää kuoli 75-vuotiaana vuonna 1964.

Tuoreimmat

SEURAA SOMESSA