Leena Vallinkoski-Sipilä

Herttoniemi on Helsingin niemen kanssa suunnilleen saman kokoinen niemi siitä koilliseen. Helsingin niemi on kapeakaulauinen, Herttoniemi leveäkaulainen; Katajanokan paikalla Herttoniemellä on siihen yhteen kannaksella kasvanut Tammisalon saari.

• Herttoniemen niemi muuntuu Helsingin osaksi
• Kaupunkisuunnittelun uranuurtajat
• Puutarhakaupunki
• Herttoniemen kaavoitus kuvina
• Uusin yleiskaava
• Herttoniemen kaavoitus alueittain

Kaava tekee vaatteen ja kaupunginosan. Kuinka Herttoniemi sai luonteensa?

Herttoniemellä oleva asutus on pitkän historian ja taitavan kehittämisen  tulos.
1915 alkaneen ja 1950-luvulla kiihkeimmillään olleen kaavoituksen aikana Helsinki sai Herttoniemelle moni-ilmeisen, omaleimaisten lähiöiden  – Roihuvuoren, Tammisalon ja Länsi-Herttoniemen –  muodostaman meurmannilaisen asumakunnan, jonka keskellä on kävelyetäisyydellä yhteinen työpaikka-alue, Herttoniemen vanha teollisuusalue. Kuvioon liitettiin myöhemmin luontevasti öljysataman korvannut Herttoniemenranta. Nykyisessäkin suunnittelussa on olennaista tuntea kaupunginosan historian muovaama luonne, jotta sitä voidaan vahvistaa ja hyödyntää.

Herttoniemen niemi muuntuu Helsingin osaksi

Herttoniemi, tai aiemmin Herttuaniemi, on Helsingin niemen kanssa suunnilleen saman kokoinen niemi siitä koilliseen. Helsingin niemi on kapeakaulainen, Herttoniemi leveäkaulainen; Katajanokan paikalla Herttoniemellä on siihen yhteen kannaksella kasvanut Tammisalon saari. Kun Helsingin niemi 1900-luvun alussa oli alkanut jo muotoutua sille luonteenomaiseksi kivikaupungiksi, Herttoniemellä elettiin vielä kahden kartanon maalaiselämää: pääosassa niemeä Herttoniemen kartanon ja siitä erotetun Strömsin kartanon mailla, Kivinokassa ja Herttoniemen siirtolapuutarhan lähialueilla Kulosaaren kartanon mailla. Tammisalon pääosaa hallitsi Tammelundin rälssitila. Kaikki olivat aiemmin kuuluneet Herttoniemen kylään, jonka alueella sijaitsi jo Helsingin vanhin keskiaikainen asutus.

Herttoniemen kartano alkoi 1870-luvulla vuokrata huvilatontteja rannoiltaan. Tästä syntyneestä laajasta huvila-asutuksesta Länsi-Herttoniemessä on jäljellä muutama huvila Mäenlaskijantien päässä ja Fastholmassa. Herttoniemenranta menetti tulipalossa pari vuotta sitten viimeisen, Suolakivenkadulla sijainneen, suojellun puuhuvilansa. Vaikka pääosa 1800-luvun lopun huvila-asutuksesta sijaitsi muualla Herttoniemellä, vain Tammisalossa huvilatontteja vuokrauksen lisäksi myös myytiin. Huvilat  säilyivät siksi Tammisalossa nykyaikaan muokaten alueen tulevaa luonnetta pientalovaltaiseksi.

Helsingille oli vuonna 1908 nimitetty ensimmäinen vakinainen asemakaava-arkkitehti,  Bertel Jung(s. 1872). Kaupungin alue käsitti tuolloin lähinnä  vain Helsingin niemen. Jung aloitti ennusteisiin perustuvien ja ohjeellisiksi tarkoitettujen yleiskaavojen laatimiskäytännön. Euroopan suurkaupunkeihin vertailemalla Jung arvioi kohtuullisen  asukastiheyden Helsingissä  ja sen mahdollisilla uusilla asutusalueilla olevan  50-100 henkeä hehtaarilla, keskeisissä kaupunginosissa 300. Kaupungin kasvun Jung ennusti tavattoman hyvin, vuoden 1940 väkiluvun hän arvioi noin 312 000 hengeksi, vain 5000 henkeä toteutunutta pienemmäksi. Näiden lukujen valossa Helsingillä oli aivan liian vähän aluetta ja se päätyikin pitkällä tähtäyksellä suunnittelemaan uusien maiden ostoa.

Ensimmäinen maailmansota oli alkanut vuonna 1914. Suomen suuriruhtinaskuntaan heijastuivat Venäjän levottomat olot. Ne kulminoituivat vallankumoukseen ja Suomelle itsenäisyyteen ja kansalaissotaan vuosina 1917 ja 1918. Tässä ympäristössä Helsingin väkiluku kasvoi ja se lisäsi maaomistuksiaan.

Vuonna 1919 (toisten lähteiden mukaan 1920) Herttoniemen kartanon maat myytiin kokonaan  Helsingin kaupungille ja myöhemmin, vuonna 1927, myös Kulosaaren kartano maineen.

Hallinnollisesti Helsinkiin tehtiin sodan viivyttämänä suuri alueliitos vasta vuonna 1946. Se viisinkertaisti kaupungin pinta-alan ja aloitti voimakkaan kehittämisvaiheen alueliitokseen kuuluvilla alueilla.  Näihin kuului muun muassa koko Herttoniemen niemi, eli ”Herttuaniemen liitosalue”.

Kaupunkisuunnittelun uranuurtajat

Kaupungin kaavoitusta koskevassa keskustelussa on vuosien kuluessa pahoiteltu sitä että Eliel Saarisen korkealaatuisista Helsinkiä koskevista asemakaavasuunnitelmista toteutui vain murto-osa. Herttoniemellä niitä toteutettiin poikkeuksellisen laajasti.

Ensimmäisen kerran kaupunkialueen kehittymistä kantakaupungin ulkopuolelle, myös Herttoniemeen,  tarkasteltiin kaavallisesti arkkitehti Eliel Saarisen (s. 1873) vuonna 1915 tekemässä suunnitelmassa ”Plan över Stor-Helsingfors/Suur-Helsingin asemakaava”. Kaavaluonnoksen oli teettänyt kaupungin ulkopuolella sijainneen Munkkiniemen-Haagan alueen omistaja M.G. Stenius Oy. Se halusi asuttaa omistamansa alueet ja kaavoittaa ne aikaansa seuraavasti korkeatasoisesti, ja siten että kaavoitus ottaisi huomioon Helsingin kasvumahdollisuudet. Yhtiö palkkasi työhön tunnetun arkkitehdin Eliel Saarisen,  joka hakeutui yhteistyöhön kaupungin asemakaava-arkkitehti Jungin kanssa.

Myöhemmin aktiivinen kunnalllispolitiikko, kauppaneuvos Julius Tallberg, innosti Saarisen ja kaupungin palveluksesta vuoden 1916 lopulla eronneen Bertel Jungin laatimaan jatkoa aiemmalle yleistarkastelulle ja kustansi työn. Sen tuloksena syntynyt vuoden 1918 yleiskaavahahmotelma ”Förslag till stadsplan för Stor-Helsingfors”, tunnetaan Pro Helsingfors-nimellä, koska siitä tehtiin Tallbergin Pro Helsingfors -säätiön rahoittama julkaisu. Herttoniemen käsittely ei paljoakaan muuttunut vuoden 1915 kaavailuista.

Vuoden 1915 Saarisen suunnitelmassa Herttoniemen hahmo näyttää jo tutunomaiselta: teollisuusalue ratoineen, öljysatama ja Länsi-Herttoniemi, jonka rajaa teollisuusalueesta Herttoniemen Bulevardi. Kun Helsingin ja Porvoon välinen maantie rakennettiin 1930-luvulla, Kulosaaren ja Herttoniemen kohdalla tien rakensi Helsingin kaupunki omien kriteereidensä mukaan Herttoniemen Bulevardiksi. Länsi-Herttoniemen kohdalla Bulevardin ajokaistoja erottivat vihervyöhykkeet ja väylää reunustivat pyörätiet (esim. Putkonen 1994, s. 8)

Vuonna 1917 Jungin seuraajaksi ja Saarisen ja Jungin yhteistyökumppaniksi, Helsingin kaupungin rakennusviraston asemakaavosaston  asemakaava-arkkitehdiksi, tuli  Birger Brunila (s.1882). Brunila seurasi kansainvälistä suunnittelua etenkin pohjoismaisen yhteistyön kautta ja teki mielellään itse luovaa suunnittelutyötä. Hän toimi Helsingin asemakaavapäällikkönä vuoteen 1948 saakka. Brunilan seuraajaksi nimitettiin hänen pitkäaikainen alaisensa, arkkitehti Väinö Tuukkanen (s.1896), joka hoiti tehtävää 1960-luvun puoliväliin asti. Vuoden 1946 alueliitos ja jälleenrakennus rintamamiesten, evakoiden ja sotaleskien asuttamista edistävine maanhankintalakeineen lisäsi Tuukkasen aikana merkittävästi työmäärää.

Länsi-Herttoniemen ensimmäinen, keski-osan käsittävä kaava vuonna 1946 oli merkittävin alueen kaavoista, koska se loi kaupunkirakenteen perustan Herttoniemelle. Siitä vastasi Birger Brunila aisaparinaan valmistelija Aaro Alapeuso (s.1908). Sodan aikana Alapeuson työskentely kaupungin tehtävissä ja kaavavalmistelussa oli kuitenkin ollut hyvin katkonaista. Brunilalla oli keskeinen rooli  myös Herttoniemen teollisuusalueen ja Tammisalon kaavoituksessa.

Brunilan toimikauden alussa 1917-1918 Helsingin kaupungin apulaisasemakaava-arkkitehtinä toimi Otto-Iivari Meurman (s. 1890). Hän oli aiemmin toiminut Saarisen avustajana vuoden 1915 asemakaavatyössä. Otto-Iivari Meurmanin myöhemmin kirjoittamista teksteistä välittyy kuva hyvin arvostavasta ammatillisesta suhteesta Brunilan ja Meurmannin välillä. Vuodesta 1936 lähtien, yli 20 vuotta, Meurman opetti asemakaavaoppia Helsingin Teknillisessä korkeakoulussa ja hänen näkemyksensä välittyivät kaikille tuleville kaavoittajille. Otto-Iivari Meurmanista tuli englantilaisen puutarhakaupunkikäsitteen suuri puolestapuhuja ja kaupunkisuunnittelun suurin vaikuttaja Suomessa.

Kun Herttoniemeä kaavoitettiin 1940- ja 50-luvuilla, yleiskaavaa ei sen nykyisessä, poliittisen päätöksentekoprosessin läpikäyneessä muodossa ollut alueelle vielä olemassa. Länsi-Herttoniemen etelä- ja pohjoisosan sekä pääosin Roihuvuoren kaavoituksen valmistellut arkkitehti Irma Mikkola  (s.1918) tuli Tuukkasen johtaman asemakaavaosaston arkkitehdiksi  vuonna 1951. Tuolloin asemakaavaosastolla työskenteli kuusi arkkitehtiä. Valmisteleva arkkitehti sai tehdä varsin vapaasti esityksen siitä miten alue kaavoitettaisiin. Luonnollisesti esimies kaavaesityksen allekirjoittaessaan oli sen myös hyväksynyt (puhelinkeskustelu Irma Mikkolan kanssa 16.3.2005).

Irma Mikkola oli valmistunut arkkitehdiksi vuonna 1947. Pohjois-pohjalaisen maatalon tyttärenä hänen oli helppo omaksua etelä-pohjalaisen opettajansa Otto-Iivari Meurmanin näkemyksiä. Nuorelle Irma Mikkolalle olivat hyvän miljöön lähtökohtia väljyys, taivaan näkyminen ja maastonmuodot.

Irma Mikkola muutti itsekin 1950-luvulla kaksioon Herttoniemen Hiihtomäentie 20:een. Yksi naapureista oli kollega Reima Pietilä. Arkkitehtiystävien Olavi Kanteleen ja Regina Niemisen kanssa Mikkola jakoi pienen moottoriveneen Vanhankaupunginlahden rannassa retkeilyä varten. Mikkola muutti Herttoniemeen Käpylän ”käärmetaloista”. Ne miellyttivät häntä ja olivat taustavaikuttajia Mikkolan suunnitelmissa matalille, luonnonmuotoja korostaville ja kaartuville rakennusmassoille. Irma Mikkolan luontoon kauniisti sovitetuilla kaavoilla Herttoniemellä oli hyvä selitys: suunnittelijalla oli erinomaiset edellytykset tuntea seutu muotoineen ja luontaisia olosuhteita korostava suunnittelunäkemys.
   
Alapeusosta ja Mikkolasta tuli tuli myöhemmällä urallaan suomalaisen kaupunkisuunnittelun merkittäviä vaikuttajia, Alapeusosta Tampereen (Tampereelle 1947) ja Irma Mikkolasta Oulun (Ouluun 1959) pitkäaikainen johtava asemakaava-arkkitehti.

Oli mielenkiintoista huomata, että vuosina 1908-1948 kaikki päävastuuta Helsingin kaavasuunnittelusta kantaneet ja siihen eniten vaikuttaneet asiantuntijat olivat työskennelleet uransa jossain vaiheessa läheisessä yhteistyössä arkkitehti Eliel Saarisen kanssa tämän tehdessä Suur-Helsingin kaavasuunnitelmia vuosina 1915-1918. Kaupunkisuunnittelun näkemykset kulkivat siis kirjaimellisesti kädestä käteen Helsingissä ja Herttoniemellä tehdysssä kaavoitustyössä.

Helsinki sai Birger Brunilan, Irma Mikkolan, Aaro Alapeuson ja Väinö Tuukkasen työn kautta Herttoniemelle Roihuvuoren, Tammisalon ja Länsi-Herttoniemen muodostaman meurmannilaisen asumakunnan, jonka keskellä on kävelyetäisyydellä yhteinen yritys- ja työpaikka-alue, Herttoniemen vanha teollisuusalue. Kuvioon liittyi myöhemmin, 1989 vahvistetun osayleiskaavan pohjalta luontevasti öljysataman korvannut Herttoniemenranta, joka toistaa ja yhdistää sekä kantakaupungin, että puutarhakaupungin historiallisia teemoja. Projektipäällikkönä Herttoniemenrannan kaavoituksessa oli oli ensiksi arkkitehti Päivi Herkola ja myöhemmin arkkitehti Kristiina Peltomaa.

Puutarhakaupunki

Brunilan johdolla valmisteltuun ensimmäiseen Länsi-Herttoniemen kaavaan huipentuu monella tavalla 1930-luvun lopun puutarhakaupunkisuunnitteluihanne Suomessa. Tuossa sodan jälkeen viimeistellyssä, vuoden 1946 kaavassa on peruskatuverkko luonnon mukaan kiemurtelevine teineen. Kadunvarsiin on luonnon muotoja kunnioittaen huolella meurmannilaisesti ”shakkiruutumaisesti” sijoitettu asuinrakennukset ja koulut. Sen  perusteella rakennettiin pääosin Länsi-Herttoniemen keskiosa. Kaava loi edellytykset asujien ja pihamaiden yksityisyydelle tiiviydestään huolimatta. Kaavaan kuuluivat sosiaaliset ja kaupalliset palvelut ja lähiö oli suunniteltu luontaiseen toiminnalliseen yhteenkuuluvuuteen ympäröivään asumakuntaan, Herttoniemen teollisuusalueeseen.

Onkin perusteltua väittää, että Otto-Iivari Meurmannin asumakunta- ja lähiöperustainen puutahakaupunki-ihanne toteutettiin Herttoniemellä pikemminkin kuin Espoon Tapiolassa. Toteuttajina olivat Meurmanin kolleegat ja oppilaat.

Jo Eliel Saarinen toi 1910-luvulta alkaen suunnitelmillaan Helsinkiin Englannista ja Saksasta lähtenyttä uutta, suurkaupunkien epäterveelliseen kehitykseen ratkaisua etsinyttä suunnittelunäkemystä. Hän myös kehitti sitä edelleen. Saarisen suunnitelmissa katuverkko jäsennettiin viherkaistojen reunustamiksi liikennekaduiksi ja hiljaisiksi asuntokaduiksi. Sopeuttamalla katuverkko ja rakennusrivit maaston muotoihin luotiin miellyttäviä kaupunkinäkymiä. Uusi asutus jaettiin toisistaan erillisiin osiin,  puisto- ja metsävyöhykkeiden ympäröimiksi alueiksi. Alueet käsittivät tiiviimmän ytimen keskusaukioineen ja yleisine rakennuksineen ja kaupunkiratojen asemineen. Ytimen ympärille suunniteltiin kerrostaloja  ja keskuspuisto leikkipaikkoinen ja laidemmalle pientaloasutusta puutarhakaupunkimaiseen muotoon.

Englannissa kaupunkisuunnittelu kehittyi 1930-40 lukujen vaihteessa, toisen maailmansodan alkuvuosiin mennessä pitämään ihanteena kaupunkien kasvun hajauttamista asumalähiöiksi, joissa olivat kaikki pienen kaupungin kaipaamat toiminnot: asunnot, työpaikat ja koulutus- ja sosiaaliset palvelut. Puutarhakaupunkimaisen lähiön suuruudeksi kuviteltiin koulupiirin mittaa: noin 1,5 km:n sädettä ja noin 10 000 asukasta. Myös Manner-Euroopassa samansuuntaiset ihanteet saivat jalansijaa. Samantapaista puutarhakaupunkiajattelua oli jo 1920-luvulla alkanut esiintyä USAssa. Usein suunnitelmat ja toteutukset jäivät ”nukkumalähiöiksi”, kun työpaikkojen vaatimaa väestöpohjaa ei ollut. Meille suuntaukset tulivat lähinnä Ruotsista, Saksasta ja Englannista. Suomessa tämän puutarhakaupunkisuuntauksen laajempi toteutus viivästyi sodan jälkeen, 1940-50-luvuille.

Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suurena vaikuttajana 1930-luvulta 1950-luvulle  toiminut Otto-Iivari Meurman pyrki välttämään liian pitkälle eriytynyttä yhdyskuntamallia. Meurmanin mielestä hyvä hajautettu yhdyskuntarakenne voitiin luoda siten, että lähekkäin sijaitsevat lähiöt muodostavat asumakunnan jakamalla yhteisen työpaikka-alueen ja yhteisiä palveluita, kuten pääliikenneaseman. Lähiöistä muodostuviin asumakuntiin perustuvaan yhdyskuntarakenteeseen kuuluivat sekä asunnot että työpaikat, ja valistuneeseen teollisuusrakentamiseen kaunis, istutettu ympäristö.

Meurman painotti maaperän, korkeuserojen ja valaistusolojen huomioon ottamista. Hän mm. puhui innostuneesti ”shakkiruutukaavan” puolesta:  asettelemalla rakennukset suunnitelmallisesti voitaisiin luoda asuntoalueita, joissa useimmista asunnoista olisi avarat näkymät. Niistä ei siis näkyisi vain muihin asuntoihin tai vastakkaiseen kiviseinään, kuten 1900-luvun alussa suosittuun ruutukaavaan perustuvalla alueella usein käy (esim. Asemakaavaoppi 1947s.78 ja Riktlinjer för stadsbygnaden inom den närmaste tiden, esitelmä 1940).

Herttoniemen suunnittelua leimanneesta 1940- ja 1950-luvun puutarhakaupunki-ihanteesta siirryttiin vuonna 1953 järjestetyn asuntoreformikilpailun ja elementtirakentamisen kehittymisen siivittämänä aluerakentamiseen ja vuonna 1960 alkaneen,  puutarhakaupunki-ideaalia kritisoineen keskustelun siivittämänä rakennusmassoiltaan suurempiin ihanteisiin sekä mekanistisempiin ja ruutumaisempiin kaavoihin. Herttoniemelläkin tämä murros alkoi pilkistää kiihkeimmän kaavoituskauden lopulla Länsi-Herttoniemen kanssa hyvin samankaltaiseksi suunnitellussa Roihuvuoressa, sen keskiosassa rakennusosuuskunta KK:n ja HAKAn omistamilla mailla. HAKAn arkkitehti Esko Korhosen suunnittelemasta alueesta tuli yksi ensimmäisistä aluerakentamisen malleista Suomessa.

Herttoniemelle rakennetun kaupunkirakenteen luonne oli 1950- ja 1960-luvun vaihteen uusien kaupunkisuunnittelun virtausten voimistuessa kuitenkin jo syntynyt  ja vahvistunut jatkamaan kehittymistään meurmannilaisena, puutarhakaupunkimaisena asumakuntana, jonka keskellä on kävelyetäisyydellä monia jännittäviä mahdollisuuksia antava yhteinen työpaikka- ja yritysalue.

Herttoniemen kylän keskuksen arvellaan sijainneen 1600-luvulla Herttoniemen yritysalueella, nykyisen Puusepänkadun länsipään tienoilla (esim. Strang, Tammisalo 2001 s. 39) Herttoniemen keskus tuntuu jälleen liikkuvan omalla painollaan kohti vanhoja sijojaan. Siksi on yhä silmiinpistävämpää, että Herttoniemen liikenneympyrän kaupunkikuva on jäänyt Herttoniemen kaavoitushistoriassa väliinputoajaksi. Pelkästään sitä koskevaa kaavaa ei ole koskaan tehty. Ympäröivien eri ikäisten alueiden lisäksi Ympyrän yleisilmeeseen vaikuttavat liikenneväylien laajat avoimet alueet resuisine istututuksineen ja energiaverkkoineen. Ne tuntuvat odottavat Saarisen Herttoniemen Bulevardin idean uudelleen kirkastumista. Vuonna 2000 Herttoniemen metroasema oli matkustajamäärältään Helsingin kolmanneksi tärkein Rautatieaseman ja Itäkeskuksen jälkeen.

Herttoniemen kaavoitus kuvina

Kuva 1, alla: Herttoniemi ensi kertaa kaavoitettuna, Eliel Saarisen suunnitelma vuodelta 1918. Niemelle antoi arvokkuutta Herttoniemen Bulevardi. Matalan Vanhankaupungin lahden perälle suunnitellusta Helsingin pääsataman ideasta luopuminen toi myöhemmin asutukselle lisää tilaa.

Karttavärit: tummankeltainen=intensiivistä rakentamista ja yleisiä rakennuksia, vaaleankeltainen=rivitaloja ja siihen verrattavaa puoliavointa rakennustapaa, vaaleanvihreä=huvilakorttelit, ruskea=teollisuutta, makasiineja ja varastoja, keltainen väri=esikaupunkiratoja, punainen=kaukoradat, harmaa=tavaraliikennettä varten tarkoitettuja linjoja.

Lähde: ”Suur-Helsingin” asemakaavan ehdotus, laatineet Eliel Saarinen y.m., Helsinki 1918, tekstiosa Bertel Jung,  rahoitus ”Pro Helsingfors” –säätiö.

Kuva 2, yllä: Herttoniemi 1935. Yksi Herttoniemelle tehdyn kaavoituksen ensimmäisiä tuloksia oli 1920-luvun alussa päätetty ja 1930-luvulla rakennettu Herttoniemen teollisuusrata, joka kiersi Vanhankaupunginlahden ja yhdisti Herttoniemen yritysalueen Oulunkylään ja läntisiin ratoihin. Rata rakennettiin vielä metsien, niittyjen ja huvilatonttien keskelle, kuten kartasta voi nähdä. Jos rata olisi vielä olemassa, Kumpulan ja Arabianrannan korkeakoulualueiden yhteys Herttoniemen yritysalueeseen olisi mainio. 

Lähde: maanmittaushallitus 1935.

Uusimman yleiskaavan suunnitelmat

V. 2003 vahvistettu yleiskaava sisältää seuraavat maankäytön muutoskohteet Herttoniemellä; ote yleiskaavaehdotuksen 2002 sivulta 215: ”Herttoniemenranta toteutetaan asemakaavasuunnitelmien mukaisesti loppuun. Herttoniemen työpaikka-aluetta kehitetään keskustatoimintojen ja teollisuustoimintojen alueena. Laajennettavalle keskustatoimintojen alueelle osoitetaan myös asumista. Luodaan kaavalliset valmiudet niin lisätyöpaikkarakentamiseen kuin alueen ympäristön kohentamiseen. …
 
Herttoniemen länsireunaan rakennetaan tiivis pientaloalue. Myös kerrostaloalueen reunassa etelämpänä on täydennysrakentamismahdollisuuksia. Roihuvuoren luoteisosan asuntorakennetta täydennetään.”

Syventävää tietoa:
1. Helsingin 43. kaupunginosaa (Herttoniemi) koskevan asemakaavan selitys (piir.2556) 13.5.1946 Birger Brunila
2. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1994:15: Länsi-Herttoniemen lähiympäristön suunnitteluohje
3. Helsingin kaupunginmuseo, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Lauri Putkonen: Herttoniemen rakennettu ympäristö/Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1994:23
4. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, kaavoitusosasto, Herttoniemi-projekti 1999, esite:
Herttoniemenranta
5. Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä. Itä-Helsingin kultturiseura ry, (Forssa) 2000
6. Strang, Jan: Tammisalo -paratiisi meren äärellä, Tammisalolaisten yhdistys ry, Helsinki 2001
7. Sirkka Sädevirta, toim Riitta Salastie: Korsutieltä Näätätielle, Helsingin
jälleenrakennuskauden pientaloalueet osa 1, Vantaa 2003
8. Helsingin kaupunki, kaupunkisuunnitteluvirasto, rakennusvalvontavirasto, Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2004:6: Roihuvuori, alueen arvot ja ominaispiirteet
9. Artikkeli on ote tutkielmasta: ”Helsingin Herttoniemelle syntyneestä kaavoituksesta ja sen lähtökohdista”, Leena Vallinkoski-Sipilä, Helsinki 2005