Kaavoitus alueittain

Leena Vallinkoski-Sipilä

Herttoniemen yritysalue, vanha teollisuusalue

Herttoniemelle valmistui öljysataman rakennussuunnitelma 27.12.1933. Sen tekijäksi on merkitty Birger Brunila/rakennustoimiston satamaosasto. Kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman 23.1.1935 ja maaherra vahvisti sen 13.1.1936.

Pääosa muusta Herttoniemen teollisuusalueesta kaavoitettiin vuosina 1937-1946. Syyskuussa 1939 Kaupunginvaltuusto vahvisti periaatteet, joiden mukaan Herttoniemestä voitiin vuokrauksen ohessa myös myydä tontteja suuryrityksille. Olisi mielenkiintoista tutkia, millainen ero tonttien rakennuskannan ja ympäristön tilaan syntyi omistusrakenteen vaikutuksesta: osa tonteista oli 1960-luvulla varsin kauniita viimeisteltyine rakennuksineen ja istutuksineen, osa hyvin ”rähjäisiä”. Suurinta osaa teollisuusalueesta koskeva uusi kaava vahvistettin 1954 ja pääosaa siitä koskeva suuri asemakaavan muutos 4.9.1981.Tämän jälkeen alueelle on tehty tavattomasti pieniä asemakaavamuutoksia ja sen eteläosaan suurempia muutoksia Herttoniemenrannan suunnittelun yhteydessä. Herttoniemen teollisuusalueen rakentaminen on jatkuvaa toimintaa olemassa olevan kaavan puitteissa.(Herttoniemen keskus ja satama-alue, selostus 20.10.1988 s. 19). Olemassa olevassa kaavassa kiinnittää huomiota rakennusten massiivinen, suurin sallittu korkeus, 21 metriä. Ympäristövaikutusten ja asumakunnan alueen luonteen kehittymisen kannalta teollisuusalueen kehitys on ollut ja on tärkeää koko Herttoniemelle.

Länsi-Herttoniemi

Asemakaavaosaston vanhin Länsi-Herttoniemeä koskeva kaavasuunnitelma on vuodelta 1940 oleva Brunilan luonnosuunnitelma. Sitä ei vielä vahvistettu, mutta suunnittelua jatkettiin koko sodan ajan. Vuoden 1942 maaliskuussa suunnittelun piiriin otettin myös Hiihtäjäntien alue.

Ensimmäiseksi vahvistettiin marraskuussa 1945 Länsi-Herttoniemen keskeistä eteläosaa, kortteleita 104-112, 114 ja 115 varten rakennussuunnitelma. Muun muassa omakotialue sai siinä nykyisen muotonsa. Länsi-Herttoniemen omakotialuetta voidaan pitää puutarhakulttuurisesti tärkeänä. Se on yksi Elisabeth Kochin, viime vuosisadan  merkittävän puutarhakulttuurimme vaikuttajan, suunnitteluohjeistuksen hienoimmista säilyneistä toteutuksista (esim. Sirkka Sädevirta, toim. Riitta Salastie: Korsutieltä Näätätielle, Helsingin jälleenrakennuskauden pientaloalueet, 2003).

Rakennussuunnitelmaa laajennettiin ja tarkennettiin ja se hyväksyttiin asemakaavaan miltei sellaisenaan vuoden 1946 alussa. Asemakaava-arkkitehti Birger Brunila toteaa hyväksytyn  asemakaavan selityksessä, että kaavoitettu alue on osa laajemmaksi tarkoitetusta puutarhakaupunkimaisesta asuinalueesta, ja että se on tarkoitettu ensi sijassa Herttoniemen teollisuusalueen työväestöä varten. Yhteys työpaikka-alueeseen junaratoineen nähdään meurmannin puutarhakaupunki-ideologian tapaan luontevana. Vaikka pääosasta asuntoja tuli omistusarava-asuntoja,  Länsi-Herttoniemessä oli useita pienten kiinteistöjen ryhmiä, jotka teollisuusalueella toimivat yritykset rakensivat työntekijöidensä  ja johtajiensa asunnoiksi.

Asemakaavaan luotiin teknisiä ominaisuuksia, jotka soivat rakennuksen suunnittelijoille aiempaa suuremman vapauden sopivan asuntotyypin valitsemiseen ja rakennuksen sijoittamiseen maaston kannalta edullisimpaan paikkaan.  Yhtenäinen puistoalue erotti suojavyöhykkeenä asuntoalueen Porvoon tiestä.

Kaikkiaan kavailtu asukasmäärä oli 7280 asukasta, mikä merkitsi 121 asukasta hehtaaria kohden. Brunila puollusti näin tiheää asutusta: ”asukastiheyttä arvosteltaessa on huomioitava, että alueen länsipuolelle on suunnitelutu yhtenäinen puisto, jota ei pinta-alalaskelmissa ole otettu huomioon, tosiasiassa hyödyttää tätäkin aluetta.” Asukasluku nousi kuitenkin parhaimmillaan asuntopulan vaivaaman 1960-luvun alussa 16 000 henkeen, laskeakseen vuoteen 2000 mennessä alimmillaan noin 8000 henkeen. Kuten Roihuvuoressakin, Länsi-Herttoniemen asuntokanta on pienehköä, keskiarvo alittaa n. 10%:lla Helsingin keskimääräisen asuntokoon ja näin ollen elintason nousu laskee asukastiheyttä alueella (esim. Länsi-Herttoniemen lähiympäristön suunnitteluohje 1994 s.40).

Vuoden 1946 alueliitoksen jälkeen Länsi-Herttoniemen aluetta laajennettiin. Vuodesta 1942 alkaen suunnitteilla ollut Hiihtäjäntien alueen kaava vahvistettiin lamellitalojen osalta 7.4.1953 ja pistetalojen osalta 28.6.1954. Kaavan tekijä oli Birger Brunilan seuraajan,  Väinö Tuukkasen johdolla Irma Mikkola. (1954 No:3611, 28.6.1954 tekijät Väinö Tuukkanen-Irma Mikkola). 1953 alkaneen yleiskaavasuunnittelun perusteella alueelle tehtiin kuitenkin vielä kaavailtujen liikennejärjestelyjen perusteella vuosien 1954-55 vaihteessa kaavamuutos, joka koski erityisesti nykyistä Herttoniemen ympyrää.

Asuinkortteleista viimeksi Länsi-Herttoniemeen vahvistettiin Siilitien alueen kaava vuonna 1954, tekijät olivat jälleen Irma Mikkola ja Väinö Tuukkanen. Kaavaselostuksessa luonnonmuodot nostetaan suunnittelun lähtökohdaksi ja todetaan, että alueelle on luotu tavallista suuremmat tonttiyksiköt, jotka on ryhmitetty liikennekadun varteen siten, että alueen keskusta jää jalankulkijoille rauhoitetuksi puistoalueeksi. Samanaikaisesti muutettiin Kettutien asuinkäyttöön tarkoitetut tontit julkisten rakennusten alueeksi, ensimmäisenä niistä toteutettiin yhteiskoulu.

Sopulitie ja Karhunkaatajantie

Sopulitie ja Karhunkaatajantie ja niihin liittyvät pienkadut muodostavat eri aikoina rakennettuine rakennuksineen samankaltaiset alueet. Niiden pientalovaltainen asuntokanta on täydentynyt hyvin pikällä aikavälillä ja alueiden ilme on siksi epäyhtenäinen ja toisaalta yksilöllinen.

Sopulitien alueelle vahvistettiin omakotialueluonteinen  kaava vuonna 1956. Myöhempi kaavamuutos pienkerrostalojen ja rivitalojen alueen rakentamiseksi Sopulitien alueen Viikintien laitaan vahvistettiin vuonna 1999. Uudessa vuoden 2003  yleiskaavassa alueen lähelle on edelleen lisätty asutusta.

Lähellä Sopulitietä, Viikintien pohjoispuolella, Karhunkaatajan vanhan, itään vievän maantien varrella on omakotiasutusta. Osa asutuksesta lienee syntynyt ennen aluetta koskevaa, ensimmäistä, vuodelta 1948 olevaa asemakaavaluonnosta. Sen pohjalta suuri osa taloista on 1950-luvulta, muutama talo on 1960-luvulta ja yksi 1970 luvulta. Vuonna 1973 valmistui seuraava vahvistamaton asemakaavaluonnos ja vuonna 1991 vahvistettu asemakaava salli alueen täydennysrakentamisen pienkerrostaloillakin.

Roihuvuori

Aluksi Itä-Herttoniemeksi kutsutun Herttoniemen itäisen rannan kaavoitus toi uudentyyppisen kaupunkikaavoituksen ja rakentamisen tavan Helsinkiin. Aluerakentaminen aloitettiin tällä sittemmin Roihuvuoreksi ristityllä alueella. Merkittävä osa alueesta edustaa kuitenkin vielä Länsi-Herttoniemestä tuttua vanhempaa suunnittelutyyliä. Ensimmäisessä vaiheessa kaavoitettiin Roihuvuoren eteläosa, Keijukaisenpolun ja Tuhkimontien alue Irma Mikkolan toimiessa arkkitehtina. Asemakaava vahvistettiin 18.11.1952. Kaava muistutti vielä paljon Mikkolan aiempia töitä Länsi-Herttoniemessä. Prinssintie-Punahilkantien alue pohjoisessa on jälleen kaarevan Punahilkantien varaan rakentuvine kaavoineen tekijälleen Irma Mikkolalle omempaa kädenjälkeä. Kaava vahvistettiin 15.12.1955.

Sen sijaan vuonna 1956 vahvistettu Roihuvuorentien pohjoisosan, Vuorenpeikontie-Lumikintien kaava,  edusti jo aivan uutta konseptia. Tyylillisesti siihen vaikutti 1953 järjestetty asuntoreformikilpailu, jossa lunastettu ehdotus ”Sininen nauha” pitkine, vapaasti luonnossa kiemurtelevine lamellitalomassoineen tuli olemaan monen myöhemmän suunnitelman henkisenä esikuvana” (esim. Roihuvuori 2004:6 s. 6). Aluerakentamisella alettiin etsiä  yhteiskuntateknisesti ja rakennusteknisesti edullisia ratkaisuja ja sarjatuotannon tehokkuutta. Rakennusliike Haka toteutti KK:n omistamalle Vuorenpeikontien-Lumikintien alueelle rakentamisen. Kaavan pääpiirteissään laati rakennussuunnittelun osana KK:n arkkitehti Esko Korhonen, vaikka Irma Mikkola kaupunkisuunnitteluviraston puolesta sen allekirjoittikin. Jo aiemmin kaavoitetun Tuhkimontien muodostaman lenkin keskusosan toteutti SATO vuosina 1960-62 aluerakennusprojektina.

Strömsin alueelle vahvistettiin 15.11.1964  KK:n omistamille maille KK:n arkkitehti Lindforsin tekemä kaava. Rakentamisen toteutti Haka. Alue ”koostuu viidestä valkoisesta tornitalosta ja kahdeksasta pitkästä punatiilisestä lamellikerrostalosta, joiden väliin avautuu laja kiilamainen ja avonainen viheralue merelle päin.” (8, s. 50). Vuonna 1976 Roihuvuoressa oli  jo noin 9300 asukasta.

6.7.1989 vahvistettiin vielä Tulisuontien ympäristön täydennysrakentamisen kaava, kaupunkisuunniteluvirastossa arkkitehtina oli Markku Siiskonen.

Tammisalo

Herttoniemen rannoille oli 1800-luvun lopulla alkanut syntyä huvila-asutusta. Vaikka pääosa 1800-luvun lopun huvila-asutuksesta sijaitsi muualla Herttoniemellä, vain Tammisalossa huvilatontteja vuokrauksen lisäksi myös myytiin. Useat huvilat  säilyivätkin tämän vuoksi Tammisalossa nykyaikaan ja muokkasivat alueen tulevaa luonnetta. Huvila-asutus täydentyi omakotitaloilla.

Uudenmaan lääninhallitus vahvisti 3.12.1938 Tammisalolle rakennussuunnitelman, joka ei käsittänyt vielä koko aluetta ja tarvetta. Tammelundin tilan omistajat anoivat asemakaavan laatimista alueelle ja neljän vuoden kuluttua siitä, 15.5.1951, sisäasiainministeriö vahvisti kaupunkisuunnitteluvirastossa laaditun kaavan. Sen laatijoiksi on merkitty BB (vuonna 1948 eläkkeelle lähtenyt Birger Brunila)  ja SS (Synnöve Schmidt). Kaavaselostus oli B. Aminoffin laatima ja kaava Väinö Tuukkasen 27.2.1950 allekirjoittama. Suurin osa tonteista varattiin alueen jo kehittyneen luonteen mukaisesti väljiksi huvila- ja omakotitonteiksi ja alueen keskiosaan varatut liiketila- ja julkisen rakentamisen tontitkin rajattiin enintään kaksikerroksisiksi. Tuleva asukasluku arvoitiin n. 3000ksi, 42 hengeksi hehtaaria kohti.

Herttoniemenranta

Vuonna 1982 kaupungin johtajistotoimikunta oli asettanut työryhmän valvomaan konsulttityönä toteutettavaa selvitystä Helsingin valinnaisia käyttömahdollisuuksia omaavista ranta-alueista. Herttoniemen öljysataman alue oli yksi niistä. Tämä ns. RAMA-selvitys ja siitä pyydetyt lausunnot käsiteltiin ja merkittiin tiedoksi kaupunginhallituksen suunnittelujaostossa 17.6.1985.  Tämän jälkeen metroliikenteen käynnistämisen nähtiin vielä muuttaneen öljysataman asemaa kaupunkirakenteessa ja alkuperäiset RAMA-kaavailut muuttuivat olennaisesti tehokkaammiksi. Kaupunginvaltuusto teki päätöksen alueen muuttamisesta asunto-alueeksi 19.3.1986 (Herttoniemen keskus ja satama-alue, osayleiskaavaluonnos, perustiedot ja suunnitteluvaiheet 30.9.1988 KSV, s. 28-29).Asukaslukuarvio 80 hehtaarin alueelle oli 9500.

Osayleiskaava Herttoniemen keskus ja satama-alue valmistui 1988 ja hyväksyttiin seuraavaana vuonna 1989, jolloin asemakaavoitus aloitettiin. Kaavaselostuksessa todettiin, että ”Toteutuessaan suunnitelma nostaa Herttoniemen kaakkoisen suurpiirin paikalliskeskukseksi” (Herttoniemen keskus ja satama-alue, selostus KSV 20.10.1988).   Kaupunkisuunnitteluvirastossa päävastuu osayleiskaavan laatimisessa ja sitä seuraavassa kaavoituksessa oli arkkitehti Päivi Herkolalla, hän oli myös aluksi Herttoniemen rannan kehittämistä jatkavan Herttoniemi projektin vetäjänä. Vuoden 1999 alue-esitteessä  projektipäällikkönä jatkoi hankkeen alusta asti mukana ollut arkkitehti Kristiina Peltomaa. Muina projektiryhmän jäseninä vuoden 1999 esitteessä mainitaan  Osmo Häkkinen, Katariina Baaarman ja Juhani Kulovesi.

Alue perustuu pääosin suurkortteleihin, jossa korttelipuistot yhdistyvät toisiinsa kevyenliikenteen väylällä. Suurin osa julkisista palveluista sijaitsee tämän väylän reunoilla. Liikennekatuja reunustavat 5-6 kerroksiset talot, ja sisemmällä kortteleissa talot ovat 3-4-kerroksisia. Alue antaa kaupunkimaisen vaikutelman, vaikka se osin sisältää pientalojakin.

Alueen julkisivuissa vallitsee keskikaupungin taloissa traditionaalisesti käytetty väritys. Alueen kaavaa leimaavat myös runsaat puuistutukset Bulevardin tapaan, ja istutusten pehmentävä vaikutus näkyy vuosi vuodelta paremmin. Alueen julkisivuissa on käytetty kantakaupungin perinteisiä värejä. Vanha keskikaupungin luonne ja 1900-luvun alun uudenaikainen asumalähiö kohtaavat toisensa, ympyrä sulkeutuu.

Herttoniemen keskus, Herttoniemen ympyrä

Kun Herttoniemen kylän keskuksen arvellaan sijainneen 1600-luvulla Herttoniemen yritysalueella, nykyisen Puusepänkadun länsipään tienoilla (6, s. 39), Herttoniemen keskus tuntuu jälleen liikkuvan omalla painollaan kohti vanhoja sijojaan.

Vuoden 1960 yleiskaavan valmistelu oli alkanut vuonna 1953. Se ehti vaikuttaa Herttoniemen kaavoitukseenkin. Yleiskaavavalmistelussa esikaupunkliikenteen nähtiin nojautuvan rataverkostoon. Valmistelun aikaisen ohjeistuksen  perusteella määrättiin varattavaksi uusille kaavoitettaville alueille pikaraitiotieverkostolle tarpeelliset vyöhykkeet. Herttoniemen liikenneympyrä ja siihen rajoittuvat alueet syntyivät  8.11.1954 päivätyn, Irma Mikkolan valmisteleman kaavamuutosesityksen perusteella (Helsingin historia vuodesta 1945, 1997, s. 137 ja Mikkolan haastattelu 16.3.2005). Pikaraitiotievaraus tehtiin nyt Herttoniemen tieksi kutsutun Porvoon tien pohjoispuolisille puistomaisille suojakaistoille ja Herttoniemen ympyrä sai eritasoristeykseksen luonteensa. Samalla siirrettiin suurjännitejohdot teollisuusalueelta Herttoniementien ja polkupyörätien väliselle nurmikaistalle.

Herttoniemenrannan suunnittelun yhteydessä aluetta suunniteltiin uudelleen. Tuon osayleiskaavan kaavoitustyö oli nimeltään ”Herttoniemen keskus ja satama-alue”.

Herttoniemen liikenneympyrän kaupunkikuva on jäänyt Herttoniemen kaavoitushistoriassa väliinputoajaksi. Pelkästään sitä koskevaa kaavaa ei ole koskaan tehty. Ympäröivien eri ikäisten alueiden lisäksi Ympyrän yleisilmeeseen vaikuttavat liikenneväylien laajat avoimet alueet istututuksineen ja energiaverkot.

Vuonna 2000 Herttoniemen metroasema oli matkustajamäärältään Helsingin kolmanneksi tärkein Rautatieaseman ja Itäkeskuksen jälkeen. 100 vuotta sitten Senaatintori oli samassa tilassa: kaupungin kasvun yllättämä. Tuolloin se suunniteltiin uudelleen ja kaunistettiin.

Kiitokset:
Aivan erityisesti arkkitehti Irma Mikkolalle mielenkiintoisista puhelinkeskusteluista 16. ja 19.3. sekä 20.4. ja  5.7.2005,  ne ovat osaltaan olleet tämän tutkielman lähteinä sekä
arkkitt. Aila Korpivaaralle, kasvat.kand Marjatta Niemiselle ja  HuK Riitta Mickelssonille ja Aarne Sipilälle heidän avustaan ja kannustuksestaan.

10. Birger Brunila, Arkkitekter och annat folk, Helsinki 1966
11. Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto, yleiskaavaosasto: Herttoniemen keskus ja satama-alue, perustiedot ja suunnitteluvaiheet 30.9.1988
12. Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto, yleiskaavaosasto: Herttoniemen keskus ja satama-alue, osayleiskaavaluonnos, selostus 20.10.1988
13. Helsingin kaupungin 44. kaupunginosan (Tammisalo) asemakaavan selitys(no 2986) 28.8.1950 B. Aminoff. Muut Herttoniemen asemakaavojen selostusosat
14. Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Rajamäkeen,  Helsinki 1991
15. Meurman, Otto-I.: Riktlinjer för stadsbyggandet inom den närmaste tiden, 1940 esitelmä
16. Meurman, Otto-I.: Asemakaavaoppi, Helsinki 1947
17.  ”Suur-Helsingin” asemakaavan ehdotus, laatineet Eliel Saarinen y.m., Helsinki 1918, rahoitus  ”Pro Helsingfors” –säätiö, esipuhe Bertel Jung
18. Pro Helsingfors säätiö: Helsingin asemakaavahistoriallinen kartasto; toimittanut Olof Stenius, Helsinki 1969. Erityisesti Otto-Iivari Meurmanin kirjoittama ja kartastoon sisällytetty johdanto: “Piirteitä Helsingin asemakaavan historiasta”
19. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 1988, toim. Mikael Sundman: Bertel Jung, suurkaupungin hahmottaja
20. Suomen rakennustaiteen museo 1994: Sankaruus ja arki -Suomen 1950-luvun miljöö
21. www.mfa.fi  Suomen rakennustaiteen museo
22. Timo Tuomi (toim.), Elämää ja arkkitehtuuria  TAPIOLA, Tampere 2003
23. Oiva Turpeinen, Timo Herranen, Kai Hoffman: Helsingin historia vuodesta 1945: 1, Helsinki 1997
 

Tuoreimmat

SEURAA SOMESSA